Joulukalenterin 18.luukku: Ajatuksia ja pohdintaa lajivalinnasta

Olen viimeisen muutaman vuoden ajan pähkäillyt lajisuuntautumistani ratsastuksen saralla, mutta en ole päässyt asian suhteen oikein mihinkään lopputulokseen. Nuorempana esteet tuntuivat olevan se oma juttu ja hyppääminen olikin parasta mitä tiesin, mutta sen jälkeen tilanne on vaihdellut. Hopan jälkeen estetouhuja tuli jatkettua vielä Pollin sekä Pausan kanssa ja Kinkkukin oli estehevonen sen ostaessani, mutta jossain vaiheessa huomasinkin yllättäen löytäväni itseni useammin valkoisten aitojen sisältä, kuin esteradalta.

Kiinnostukseni kouluratsastukseen syttyi salakavalasti monen asian summana. Olen aina valmentautunut ahkerasti myös koulupuolella ja niin tein myös Kinkun kanssa. Jossain vaiheessa huomasin kuinka paljon ruuna oli mennyt eteenpäin sileällä ja sen myötä halusin saada hevosen aina vain herkemmäksi ja pehmeämmäksi. Lisää motivaatiota antoivat tietysti myös tuomareiden hyvät palautteet koulukisoista.

Viimeinen ratkaiseva tekijä päälajin vaihdossa oli kuitenkin se, kun siirryin nykyisen toisen valmentajani S:n oppilaaksi talvella 2011-2012. S painottaa opetuksessaan todella paljon perusratsastusta ja tuolloin ymmärsin oikeasti ensimmäistä kertaa sen, että ihan jokainen askel pitää ratsastaa. Tajusin kuinka vähän oikeasti osasin ja halu kehittyä ja oppia lisää kasvoi kerta kerralta. Noilla tunneilla sain hevosen toimimaan paremmin kuin koskaan aiemmin ja halusin kokea tätä tunnetta lisää. Ne muutamat täydelliset askeleet, jotka pikkuhiljaa pitenivät pidemmiksi pätkiksi, mikään ei ollut hienompaa.

Fannyn ostaessani kaikki ovet lajivalinnan suhteen olivat taas auki ponin osoittaessa lahjoja sekä este -että koulupuolelle ja aloin taas miettiä kumpaan lajiin haluaisin painottaa. Enää ei tuntunutkaan täysin selvältä, että päälaji olisi koulu, vaikka Kinkun kanssa siitä niin kovasti innostuinkin. Jossain vaiheessa koin jopa pienimuotoista ahdistusta siitä, kun en osannut päättää kumpi se oma lajini olisi. Melkein jokainen kilpaileva ratsastaja tuntuu olevan joko este tai kouluratsastaja (vain näistä kahdesta lajista puhuttaessa), mutta itselläni tämä valinta ei koskaan oikein ole tullut luonnostaan, vaan on vaihdellut vähän kausittain. Fannyn kanssa päätin treenata ja kilpailla painottamatta sen kummemmin kumpaankaan suuntaan ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Päästessäni pitkästä aikaa esteradoille se tuntui ihan huikean hyvältä ja esteratsastaja sisälläni nosti hieman päätään. Seuraavassa onnistuneessa kouluvalmennuksessa olin kuitenkin jo taas sitä mieltä, että se oli parasta maailmassa. Välillä mielipiteeni saattoi vaihdella jopa päivittäin. Pitkä-aikaisena haaveenani oli aina ollut myös päästä joskus kokeilemaan maastoesteitä ja Fannyn kanssa pääsinkin toteuttamaan tämän haaveeni viime syksynä, kun kävimme Keravalla maastoestetreeneissä. Järjettömän kivaa touhua ja salaa aloin unelmoida myös joskus kenttäkisoissa starttaamisesta.

Kun viime kesänä lähdin etsimään uutta hevosta piti siis löytää allround-tyyppinen tapaus, jonka kanssa pystyisi harrastamaan kumpaakin lajia. Moni kokeilemani hevonen oli selkeästi joko este tai kouluhevonen, mutta Onnin kohdalla näytti vihdoin lupaavalta. Ruunalla oli liikettä koulupuolelle ja myös hypätessä se tuntui varsin mukavalta (joskin vielä vihreältä), joten O oli juuri sitä mitä etsin. Totuus hyppäämisen suhteen tuli kyllä ilmi heti alkuun, niin kuin täällä blogissakin olen kirjoitellut ja oikeastaan tuolta kesästä asti olen jossain määrin kaiken aikaa miettinyt tuleeko Onnin kanssa olemaan mitään tulevaisuutta estaradoilla.

Kieltäminen on yksi niistä asioita, joita inhoan ylitse kaiken. On stressaavaa kun joka esteellä (tai vaikka jo puomilla tai kavaletilla...) joutuu miettimään, että meneeköhän hevonen tällä kertaa yli vaiko ei. Pausa romutti vuosia sitten itseluottamukseni esteillä totaalisesti enkä vieläkään osaa suhtautua kieltoihin normaalisti, vaan pidän niitä suunnilleen maailman loppuna. Jokainen, joka on joskus ratsastanut tai omistanut hevosen, joka kieltää aina tietää todennäköisesti mistä puhun. Kinkun kanssa sain itseluottamustani todella paljon takaisin ja opin taas nauttimaan hyppäämisestä, mutta Onnin kanssa ollaankin taas menossa ihan päinvastaiseen suuntaan. En koe olevani esteillä kovin taitava ratsastaja ja hyppäämisen mennessa huonosti alan aina kyseenalaistaa taitojani entisestään. Ongelmista johtuen hypyt ovatkin meidän osalta viime aikoina jääneet todella vähiin ja olen pohtinut mitä tämän asian suhteen tekisin. Omasta mielestäni paras vaihtoehto olisi, jos saisin jonkun kokeneemman ratsastajan hyppäämään Onnin kanssa joksikin aikaa, mutta harmikseni en oikein tunne ketään sopivia henkilöitä. (Jos jollain on hyviä ehdotuksia, niin niitä otetaan ilomielin vastaan, paikkakuntana Riihimäki.)

Tällaisia asioita olen jo pidempään pyöritellyt mielessäni ja tässä tilanteessa olen todella kiitollinen siitä, etten ole löytänyt itselleni sitä yhtä ja ainutta lajia. Jos vaikeudet esteillä jatkuvat Onnin kanssa ja tuntuu ettei hyppääminen ota sujuakseen, niin minulle ei tuota ongelmia siirtyä kisaamaan vain koulua. Jos näin käy pysyvät esteet tietysti edelleen jossain määrin mukana ohjelmassa, sillä pidän tärkeänä sitä, että treeni on mahdollisimman monipuolista, joten pelkäksi dressage-väännöksi ei meidän elämä tule muuttumaan. ;) Mitään ei tietenkään pysty vielä sanomaan varmaksi minkään osalta, joten katsellaan rauhassa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jos hyvin käy, niin ehkä Onni vielä jonain kauniina päivänä löytää sisältään rohkean suuren estehevosen. ;)

Oletko Sinä koulu vai esteratsastaja ja onko valinta jo alun alkaen tullut ilman miettimistä luonnostaan?