Aika luovuttaa ja aika luopua

Olen taistellut tämän asian kanssa jo pidemmän aikaa, pohtinut joka suunnasta, miettinyt vaihtoehtoja, punninnut mahdollisuuksia, kääntänyt kaiken ylösalaisin ja vielä toisin päin, mutta syvällä sisimmässäni olen tainnut tietää vastauksen jo kauan. En vain ole halunnut katsoa totuutta silmiin. Olen asettanut aikarajoja aikarajojen perään "katson nyt vielä kuukauden, jos tämä tästä lähtisi sujumaan", ja sama juttu taas seuraavassa kuussa. Mutta ei, ei se lähde sujumaan, ei vaikka kuinka tahtoisin.

On tullut aika luovuttaa. On tullut aika etsiä ystävälle uusi koti. Syitä tähän on monia, niin monia etten näe enää muita vaihtoehtoja kuin tämän. Mikään muu ei enää järjellä ajateltuna ole viisasta, se on vain sydän, joka yrittää huudella kovaan ääneen vastalauseitaan.

Luovuttaminen, yksi niistä asioista, joka ei normaalisti kuulu tapoihini. En minä halua olla luovuttaja, mutta sellainen koen nyt olevani. On vaikea myöntää, etten pysty tähän. On vaikeaa myöntää, että omat taidot eivät riitä, oma tahto ei enää riitä, eikä edes usko parempaan.

Onni ei ole maailman helpoin hevonen, kuten on tullut usein todettua. Meidän yhteistyömme ei vaan kertakaikkisesti toimi ja hakkaan jatkuvasti päätäni seinään. Ratsastuksen ilo on kadonnut ja selkään menosta on tullut pakkopullaa, motivaationi on täysin nollassa. Ei tämä ole sitä mitä tältä harrastukselta haluan, ei sen kuulu mennä niin, että ratsastuksen jälkeen kokee lähes joka kerta epäonnistuneensa. Olen ajanut itseni umpikujaan, yritän ja yritän ja kun en onnistu niin turhaudun. Kun minä turhaudun, turhautuu tietenkin vuorostaan Onni ja soppa on valmis.

Yksi suurimmista ongelmista Onnin kanssa on myös se, että se on ihan järjetön kyttääjä. Olen väsynyt taistelemaan joka ainoa ratsastuskerta niiden samojen mörkökohtien kanssa. Joinain päivinä kyttäämistä esiintyy vähemmän, mutta sellaista päivää ei ole ettei O kyttäisi ollenkaan. Olen yrittänyt suhtatua huumorilla ja vaikka millä muullakin tavalla, mutta vain kyttääjän omistanut ihminen voi ymmärtää, kuinka turhauttavaa se on. Muiden ratsastajien kanssa tätä ei esiinny läheskään samassa mittakaavassa kuin minun kanssani, joten ongelma on suurimmilta osin meidän kahden välinen, me emme yksinkertaisesti ymmärrä toisiamme.

Sitten on tietysti se iänikuinen ongelma eli hyppääminen, jonka kanssa on taisteltu viimeiset puolitoista vuotta. On käsittämätöntä, että joinain kertoina Onni hyppää ilman mitään ongelmia ja pari päivää tämän jälkeen esteet saattavat olla sille maailman suurin mörkö. Minun itseluottamukseni esteillä ei kestä hevoselta suurta epävarmuutta, joten yhdistelmä on kaikkea muuta kuin toimiva.

Nyt on kertakaikkiaan tullut aika nostaa kädet pystyyn ja todeta, että vaikka parhaansa on yrittänyt ei se tällä kertaa riittänyt. Jossain on varmasti Onnille paremmin sopiva ihminen ja toivon sydämeni pohjasta, että O löytää ansaitsemansa kodin ja omistajan, joka ymmärtää tämän huumorintajuisen ruunan ajatusmaailmaa paremmin kuin minä. Onnissa on mieletön määrä laatua ja uskon, että se olisi oikean ihmisen kanssa kouluradoilla aikamoisen kova pala purtavaksi kilpakumppaneille. Miksei joku taitavampi saisi siitä kovalla treenillä myös estehevosta, kuka tietää. Tai joku ymmärtäväinen täti loistavan harrastuskaverin itselleen. Joskus vain ihmisen ja hevosen kemiat eivät kohtaa ja meidän kohdallamme kävi tällä kertaa juuri niin.

Ratsastuksellisten ongelmien lisäksi syitä on monia muitakin, kuten aluksi totesin. Elämäntilanteeni on tällä hetkellä hieman hankala hevosenpitoa ajatellen ja tämä ratkaisu on tällä hetkellä ainoa oikea. Vaikka päätös on tehty ovat omat ajatukset asian suhteen vielä sekaisin. Tällaiset päätökset eivät koskaan ole helppoja.