sunnuntai 21. elokuuta 2016

Mikä tekee sut onnelliseksi

Asioilla on tapana selkiytyä, kun niiden antaa ottaa oman aikansa. Joskus aikaa voi kulua kauemminkin ja joskus taas vastaus saattaa löytyä jo hyvinkin nopeasti.

Kuten olen viime kuukausien aikana todennut, ei harrastukseni tuleva suunta ole ollut oikein mitenkään selvillä. Välillä olen halunnut yhtä ja välillä taas jotain aivan muuta. Onnin myynnin jälkeen ratsastuskerrat ovat olleet melko vähissä ja välillä on mennyt useampikin viikko niin etten ole ollut lainkaan hevosen selässä. Ratsastamaan on toki tehnyt mieli, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Olen keskittynyt kuulostelemaan itseäni, mitä oikein haluan. Vuokrahevosia löytyisi varmaankin pilvin pimein, mutta ajatus siitä, että olisi "pakko" käydä tietty sovittu määrä viikossa ratsastamassa ei ole tuntunut hyvältä. En ole halunnut joutua stressaamaan, että ehdinkö kiireisinä viikkoina käydä sovitut kerrat. Olen käynyt innolla ratsastamassa aina silloin kun joku tuttu on tarvinnut liikutusapua ja muuten olen puuhaillut muita juttuja. Välillä mietin, että sellaistako harrastukseni tulee olemaan, sitä että käyn selässä silloin tällöin satunnaisesti. Onko se minulle sopiva tapa?

Kuukausien kuluessa ajatukset alkoivat selkiytymään. Jos tuli pidempi heppailutauko iski jossain vaiheessa aina järjetön hevosikävä, jota lievitin jokusen kerran Poppiksella maastoilemalla. Ponien kanssa puuhailu auttoi pahimpiin vieroitusoireisiin, mutta jokunen viikko sitten alkoi tehdä tosi kovasti mieli päästä ratsastamaan kunnolla ja tuolloin kävinkin tuttuni tallilla kokeilemassa ensimmäistä kertaa Afkea, mistä kerroinkin edellisessä postauksessa. Tuon ratsastuksen jälkeen olin ihan äärettömän onnellinen. Tajusin että kyllä tämä nyt vaan on se, mikä tekee mut ihan hullun onnelliseksi.

Nyt olen käynyt tuolla tuttuni tallilla ratsastamassa usemman kerran enkä voisi olla enempää innoissani. Tämä ettei ole mitään tiettyjä päiviä tai minkäänlaista pakkoa sopii itselleni paremmin kuin hyvin. Saan käydä silloin kun ehdin, ilman stressiä. Liikutettavia kyllä löytyy aina. Tuntuu oikealta, tuntuu sopivalta. Vihdoinkin.

Riki 6v, toissapäivänä Suomeen saapunut ihana muhku. Yksi tämän aamun uusista heppatuttavuuksista.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Afkefane

Muistan kun näin ensimmäistä kertaa friisiläisen, olin silloin ehkä 12-vuotias ja tuo äärettömän kaunis musta hevonen lumosi minut täysin. En ollut eläessäni nähnyt niin lempeitä ja kauniita silmiä ja se keveys, jolla hevonen liikkui oli jotain käsittämätöntä. Tuolloin ajattelin, että vielä jonakin päivänä tahdon itsekin päästä ratsastamaan friisiläisellä, kokea miltä tuntuu ratsastaa tuollaista satumaisen upeaa hevosta. Vuosien saatossa olen törmännyt jokuseen rodun edustajaan, mutta lähemmin en ole vielä koskaan päässyt tekemään tuttavuutta, en ennen tätä päivää.

Heppailukuume on viime aikoina ollut aikamoinen, eikä juuri alkanut loma ole ainakaan varsinaisesti helpottanut asiaa. Tähän pulmaan oli kuitenkin apu lähellä ja pikaisen viestien vaihdon jälkeen suuntasinkin tänään heti aamusta Iinan kanssa ratsastamaan pitkästä aikaa tuttuni myyntihevosia. Viestitellessä en sen kummemmin kysellyt minkälaisia hevosia tällä hetkellä olisi tarjolla, joten paikan päälle päästyäni ja ensimmäisen ratsun kuultuani en meinannut uskoa korviani. Friisiläinen, ei voi olla todellista. Vihdoin haaveestani tulisi totta.

Tarhassa vastassa oli järjettömän kaunis tamma Afkefane, joka osoittautui kaiken päälle vielä todella ystävälliseksikin. Olin täysin rakastunut jo ennen kuin olin päässyt edes selkään asti. Afkefane on 8-vuotias tamma, joka on ollut vanhemmalla pariskunnalla koko ikänsä ja sitä on alettu ratsastaa vasta ihan hetki sitten. Olin neljäs ihminen sen selässä, enkä olisi jännitykseltäni ja innostukseltani malttanut pysyä oikein edes housuissani.


Taluttelin alkuun tammaa pitkin kenttää hetken aikaa ja jo sinä aikana se ehti osoittaa viisautensa ja mahtavan luonteensa, iso rekka toi hiekkalasteja kaataen ne aivan kentän lähistölle, mutta Afke ei lotkauttanut kyseiselle toiminnalle edes korvaansa, vaan jatkoi kuin mitään ei olisi edes tapahtunut.

Selkään kiivettyäni tutkailin hetken käynnissä miltä tamma tuntuu ja totesin sen olevan mukavan pehmeä ja kevyt suustaan. Pohkeeseen Afke reagoi pienellä viiveellä, mutta selkeästi kuitenkin ymmärsi sen tarkoituksen. Ääniavut tammalla oli hyvin hallussa. Suoraan kulkeminen oli vielä hyvin vaikeaa ja ravissa homma vaikeutui entisestään. Tein töitä ravissa pienissä pätkissä ja vähitellen homma alkoi sujua paremmin ja paremmin. Lopuksi saatiin aikaiseksi jo oikeinkin kelvollisia ja suoria pätkiä. Myös laukkaa otettiin muutamat nostot kumpaankin suuntaan ja voi luoja millaista laukkaa sieltä oikein tulikaan! Wow, ei sitä voi oikein paremmin kuvailla.


Ratsastuksen jälkeen olin aivan myyty. Mikä mahtava hevonen. Mikä mahtava työmotivaatio ja miellyttämisen halu. Tamma ei aina ymmärtänyt mitä siltä halusin, mutta yritti koko ajan parhaansa. Tästä hevosesta tulee vielä niin hieno ja kiva!

Tässä olisi nyt todellinen helmi tarjolla jollekin onnekkaalle edulliseen hintaan. Täällä jäädään jatkamaan haaveilua ja odottelemaan lottovoittoa, ehkä vielä jonakin päivänä... ;)

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Vihruilemassa

Viime  viikon tiistaina pääsin toista kertaa moikkaamaan Anua sekä hänen suomenhevostammojaan Vihrua ja Elviiraa, joista kirjoittelinkin blogissa jokunen viikko sitten. Sanoin jo ensimmäisellä kerralla kyläillessäni, että olen käytettävissä mihin tahansa apua vain tarvitsee ja tällä kertaa hommiin pääsikin Vihrun lisäksi myös Elviira. Lapsihevosella oli ohjelmassa sen ensimmäinen ohjasajokerta ja voi kuinka viisas tuo pieni hevonen olikaan! Se meni lähes kuin vanha tekijä ja yllätti iloisesti niin tämän avustajan kuin omistajansakin. Elkku ei ollut moksiskaan ajo-ohjista tai muutenkaan mistään takanaan tapahtuvasta toiminnasta ja pysähdykset sekä liikkeelle lähdöt sujuivat lähes poikkeuksetta ohjien päässä olevan Anun toimesta. Aika käsittämättömän fiksu lapsi! Treenihetki pidettiin luonnollisesti lyhyenä ja hetken kuluttua reipas Elkku pääsikin takaisin laitumelle, josta mukaan vuorostaan lähti Vihru.

Kuntoonlaiton jälkeen suuntasimme kentälle ja alkukäyntien ajan höpötettyämme aloin verkkailemaan Vihrua ja tunnustelin miltä heppanen tällä kertaa tuntuu. Uutta hevosta ratsastaessa toinen kerta on jo huomattavasti ensimmäistä kertaa helpompi ja nyt oli alusta asti enemmän sellainen olo, että vähän jo ehkä tiesi paremmin mitä siellä selässä oikein pitää tehdä. Hetken ravailun jälkeen otin laukkaa ja laukassa tulikin tehtyä aika paljon töitä tällä kertaa. Totesin jo ensimmäisellä kerralla Vihrun vertyvän laukan jälkeen aika kivasti ja niin tälläkin kertaa, hevonen lyheni noin puoli metriä ja tuli muutenkin kaikin puolin mukavammaksi ratsastaa. Tehtiin nytkin vaan ihan perusjuttuja ja Vihrukainen oli jo paljon vetreämpi kuin viimeksi ratsastaessani. Kivaa oli taas ja on tuo Vihru vaan niin sellainen hyvän mielenhevonen, että ratsastuksen jälkeenkin hymyilytti vielä pitkään. Kiitos Anulle taas tuhannesti! :)






Ennen Vihrun ratsastusta ei ollut jokuseen viikkoon tullut ratsastettua ollenkaan lukuunottamatta yhtä käyntimaastoa Poppiksella ja kyllä sen vaan alkaa huomaamaan kuinka ratsastuksessa tarvittavat lihakset eivät enää meinaa toimia vanhaan malliin ja kroppa ei enää tottelekaan niin kuin ennen. Edelleen on tuumailun alla, että miten tätä harrastusta haluan jatkossa harrastaa ja tästä syystä mitään vakituisia hevoskuvioita ei ole vieläkään. Hevosen selkään kiipeän aina kun joku ihana ihminen minut omansa kyytiin päästää ja tällä mennään ainakin nyt. Pää on täynnä ajatuksia tämän aiheen suhteen, mutta luotan siihen, että tämäkin asia selkenee ajan kuluessa.

P.S. Kuka uskoisi, että Vihrulla on säkäkorkeutta vain n. 150cm? En minä ainakaan, kun kuvia katsoessa tämänkin pituinen ratsastaja näyttää joistakin kuvakulmista melkoiselta poniratsastajalta. :D

perjantai 15. heinäkuuta 2016

3 vuotta sitten, kun unelmat toteutuivat

Tasan kolme vuotta sitten oli vihdoin koittanut päivä, jota olin odottanut enemmän kuin mitään muuta. Päivä, jonka en olisi uskonut toteutuvan edes hurjimmissa unelmissani. Saisin takaisin jotakin maailman tärkeintä.

Tätä edeltävät tapahtumat tuntuivat suoraan kohtalon sanelemilta. Joulukuussa olin myynyt edellisen hevoseni ja päättänyt jatkaa harrastustani ilman omaa hevosta. Kukaan ei uskonut, että pysyisin kauaa hevosettomana, mutta itse olin varma päätökseni pitävyydestä. Uteluihin vastasin ettei uutta hevosta ole tulossa, koska tässä maailmassa on vain yksi hevonen jonka ostaisin, mutta se tuskin tulee koskaan olemaan myynnissä. Tuo hevonen oli vain joitain kuukausia aiemmin muuttanut uuteen kotiin ja ajattelin, ettei uusi omistaja varmasti myy sitä. Hevonen oli tietysti Fanny.

Joskus elämässä kuitenkin tapahtuu täysin ennalta arvaamattomia asioita ja joitakin kuukausia tästä eteenpäin sain sähköpostia. Fanny olisi mahdollisesti tulossa myyntiin ja tiedusteltiin olisiko minulla halua tai ylipäätään mahdollisuutta ostaa sitä takaisin. Päätöstä ei varsinaisesti tarvinnut miettiä sekuntiakaan, hyvästellessäni Fannyn vajaa neljä vuotta aiemmin päätin, että jos ikinä tässä maailmassa tulisi tilanne, että saisin ostettua sen takaisin en miettisi hetkeäkään.

Sovimme että menen katsomaan Fannya ja joitakin päiviä myöhemmin suuntasimme äidin kanssa kohti Poria. Perhoset kutittelivat mahan pohjassa ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Perille päästessä vastassa oli se sama pieni hölmöläinen kuin aina ennenkin, maailman paras poni. Rapsuteltiin, höpötettiin ja ratsastettiin. Ensimmäinen kunnon ratsastus omalla kasvatilla tuntui upealta, siitä oli tullut niin hieno. Kotiin lähtiessä sanoin miettiväni asiaa, yritin tolkuttaa itsellenikin, että mieti nyt joka suunnasta haluatko lähteä taas mukaan tähän ikuiseen huolehtimiseen ja murehtimiseen, jota hevosen omistamiseksikin kutsutaan. Ei auttanut järkeily, eikä auttanut mikään muukaan, sydän oli tehnyt päätöksen jo kauan sitten.

Kymmenen pitkää ja loputtomalta tuntuvaa päivää, niin kauan kesti, että auto saatiin jälleen suunnata kohti samaa määränpäätä. Tältä reissulta ei kuitenkaan tarvinnut palata tyhjin käsin, sillä trailerissa oli kimpale kultaa. Olin unelmoinut Fannyn takaisin saamisesta vuosia ja nyt se vihdoin tapahtui. Muistan vieläkin kuinka pitkin päivää jouduin nipistelemään itseäni, kun varmistin tapahtuiko kaikki ihan oikeasti. Tuo päivä oli yksi elämäni onnellisimmista ja sitä seuraavat kuukaudet olivat elämäni parasta aikaa. Fannyn kanssa kaikki oli erilaista, sitä on mahdotonta edes yrittää selittää.

Vaikka kuinka olisin tahtonut muuta ei meidän yhteistä tarinaamme ollut tarkoitettu kovin pitkäksi. Siitäkin huolimatta miten kaikki päättyi en ole katunut hetkeäkään sitä, että ostin Fannyn takaisin. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä jonka sain ponin kanssa viettää.

15.7.2013
Tuona samaisena päivänä kolme vuotta sitten syntyi myös tämä blogi. Blogi, jonka oli tarkoitus kertoa meidän yhteisestä matkastamme kohti ääretöntä ja sen yli. Sivukaupalla muistoja maailman rakkaimmasta ponista, en voi kuin kiittää siitä aivopierusta, jonka seurauksena päätin aloittaa kirjoittamisen.

Kolme vuotta, samaan aikaan niin pitkältä ja lyhyeltä tuntuva aika. Paljon on tapahtunut, ehkä liikaakin. Elämä on muuttunut, blogi on muuttunut. Kiitos sinulle siellä, joka olet ollut matkassa mukana, sinulle joka olet tsempannut ja myötäelänyt vastoinkäymisissä ja suruissa, sinulle jolta olen saanut vertaistukea, sinulle joka olet ilahduttanut kommenteillasi, kiitos. <3

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Tänä kesänä...

Näin kesän alussa tapaan usein miettiä, että mitäs kaikkea kivaa sitä tänä kesänä oikein keksisikään ja nytkin pää on ollut täynnä kaikenlaisia ideoita ja suunnitelmia jo useamman viikon ajan, enkä malttaisi millään odottaa, että pääsen toteuttamaan näitä juttuja. En tiedä tuntuuko musta vaan, mutta tänä vuonna oon ollut jotenkin ihan poikkeuksellisen innoissani ja fiiliksissä näistä ihanista (toivottavasti) lämpimistä ja upeista tulevista kuukausista.

Osaltaan tähän intoiluun vaikuttaa varmasti se, että tänä kesänä mä olen vapaa tekemään mitä vaan. Siis ihan mitä vaan, aika hullua. Ollessani vielä hevosen omistaja rajoitti se luonnollisesti paljon menojani, sillä tallilta on ollut vähän hankala olla poissa ihan jo sen takia, että hoitajia ja liikuttajia reissujen ajaksi ei ole ollut ainakaan liikaa tarjolla. Lisäksi kisakausi on Suomessa parhaimmillaan kesällä ja jos halusit kisata tarkoitti tämä sitä, että sitten tokikin myös treenattiin. Näistä syistä kaikenlaiset reissut ovat olleet melko vähissä edellisinä vuosina. Eikä sillä, en tosiaankaan valita, olen nauttinut täysillä hikisistä treeneistä, valmennuksista, kisoista ja ihanista hevoskesistä tallilla, mutta koska elämä on nyt aivan erilaista näin hevosettomana aion ottaa ilon irti tästä täysin uudenlaisesta kesästä ja katsoa minkälaisista seikkailuista sitä itsensä oikein löytääkään.

Hevosetonta kesää en tietenkään aio viettää, vaan hevoset tulevat toivottavasti olemaan iso osa kesääni, mutta aika saa näyttää kuinka iso osa ja millä tavalla. Tässä kuitenkin vähän kesäsuunnitelmia, niin hevosellisia kuin hevosettomiakin. 

1. Hevosten uittaminen
Olen uittanut hevosta vain pari kertaa tähän mennessä ja tästäkin on jo vuosia aikaa. Jos uittamiseen ei muuten tule mahdollisuutta, niin olisi kiva kuskata meidän ponit jonnekin sopivalle lätäkölle ja käydä siellä vähän polskimassa. 


2. Reissu Suomen rajojen ulkopuolelle
Muutamaan vuoteen ei ole tullut käytyä missään ulkomailla, joten reissu jonnekin päin maailmaa olisi erittäin toivottu. Ihan vaikka lyhytkin reissu esimerkiksi Tallinnaa ihastelemaan olisi oikein kivaa vaihtelua. 

3. Ratsasta niin paljon kuin voit
Ratsastusinto hipoo edelleen pilviä ja olisi mahtavaa jos kesällä pääsisi paljon hevosen selkään. Ihan huippua olisi varsinkin se, jos pääsisi kokeilemaan mahdollisimman paljon uusia hevosia. Jokaiseen mahdolliseen tarjoukseen täytyy siis tarttua.

4. Hyppää esteitä
Edellisestä hyppykerrasta on jo aivan liian kauan ja vanha tuttu hyppykammo alkaa varmasti nostaa pian päätään mikäli tauko venyy kovin pitkäksi, joten jonkunlaista loikkimista olisi kohtapuoliin suotavaa hieman harrastaa.


5. Treenaa monipuolisesti
Pyöräilyä, porrastreenejä, salia, juoksua, uusia lajeja! Kaikkea mitä milloinkin tekee mieli!

6. Jäätelöä, paljon jäätelöä
Jotta elämässä pysyy tietty balanssi, täytyy urheilun lisäksi syödä jäätelöä ja mielellään paljon. Tavoitteena tietysti maistella mahdollisimma monia eri makuja. ;)

7. Osallistu kisoihin
Viime kesä oli ensimmäinen vuosikausiin, johon ei sisältynyt yhtiäkään kilpailuja ja pakko myöntää, että kaipasin kisoja enemmän kuin tahdoin edes itselleni myöntää, sitä tunnelmaa, jännitystä ja ihan kaikkea. Tämä kohta on vähän haastava, kun tällä hetkellä mitään vakituisia hevoskuvioita ei ole, mutta katsotaan mitä kesä tuo tullessaan.


8. Käy hevostapahtumissa
Viime vuonna ei tullut käytyä oikeastaan missään, olinko kisaturistina ehkä kaksi kertaa koko kesän aikana ja nekin kerrat vain katsomassa tuttujen suorituksia lähialueen pikkukisoissa. Tänä kesänä asia täytyy korjata ja isommista kisoista ainakin Finnderby, Seahorseweek ja Suokkien kuninkaalliset olisi pakko päästä katsomaan. Näiden lisäksi sitten tietysti myös niitä ihan tavallisia pienempiä kisoja. 

9. Yöuinti
Tämä on pitänyt toteuttaa jo useamman vuoden ajan, joten josko jo tänä kesänä?

10. Käy piknikillä
Mielellään useampaan kertaan. Aurinko, piknik-eväät ja hyvä seura. Oioi!

11. Ulkoiluta kameraa ahkerasti
Edellinen kamerani hajosi viime vuonna sopivasti heti kesän alussa ja uuden sain hommattua vasta syksyllä, joten tänä kesänä kameraa on ehdottomasti ulkoilutettava paljon. Onpahan pitkän talven ajaksi sitten taltioituna ihania kesäisiä hetkiä joita fiilistellä. <3


12. Reissaa pitkin Suomea
Ihan täältä Suomen rajojen sisäpuoleltakin löytyy mielenkiintoisia ja upeita paikkoja ja näitä olisi tarkoitus päästä ihastelemaan ja kiertelemään. Ensimmäinen reissu onkin jo ensi viikolla, kun lähdetään porukalla Kalajoen hiekoilla pelaamaan beachfutista Suomen suurimpaan beachfutisturnaukseen. Aiemmin ei ole koskaan tullut tuolla käytyä, joten odotan jo todella innoissani! Tämän lisäksi ehdottomia reissukohteita olisivat ainakin Porvoo, Hanko ja Tampere. Huvipuistoissa ei ole tullut muutamaan vuoteen käytyä ollenkaan, joten Linnanmäki tai Särkänniemi löytyvät myös reissulistalta. 

13. Mökkeile aina kun mahdollista
Viime vuosina olen ehtinyt mökkeillä luvattoman vähän, vaikka mökki omasta takaa löytyykin, joten tänä kesänä toiveissa on viettää mahdollisimman paljon aikaa niin omalla kuin muidenkin mökeillä. Onko paljon parempaa, kuin aamupalan syöminen laiturin nokassa hiljaisena, aurinkoisena ja lämpimänä aamuna tyyntä järven pintaa katsellen? 


14. Tutustu uusiin ihmisiin
Kesä on parasta aikaa tutustua uusiin ihmisiin, kun porukka kömpii pitkän ja pimeän talven jälkeen koloistaan jälleen ihmisten ilmoille. Mä tykkään ihan mielettömän paljon uusiin tyyppeihin tutustumisesta ja tänä kesänä toivon mukaan törmään taas moniin uusiin huikeisiin persooniin. 

15. Lähde mukaan kaikkeen uuteen ja jännittävään
Jos joku ehdottaa jotain reissua, tekemistä tai mitä tahansa muuta pitää tähän ehdottomasti lähteä miettimättä mukaan. Parhaat jutut tapahtuu aina ihan extemporee hetken mielijohteesta!

Siinäpä niitä nyt olisi, katsotaan sitten syksyllä kuinka moni näistä toteutui. Toivon mukaan tietysti kaikki. Oioioi, mulla on vahva tunne, että tästä kesästä tulee paras ikinä! 

Miltä sun kesäsuunnitelmat näyttää? Löytyykö samoja kun tältä listalta? Olisko sulla ehkä myös vinkata joitain must see-paikkoja tai tapahtumia, joita en ole itse keksinyt? :)

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Kesäkuun aamujumppa

Kesä, aurinko, hyvä seura ja aamujumppa pienen kirjavan kanssa. Sanoisinko, että ei voi tulla kovin huono päivä näillä lähtökohdilla. 








Aurinkoista alkavaa kesäkuuta! <3

torstai 26. toukokuuta 2016

Hei mä ratsastan taas!

Voin kertoa, että täällä on tällä hetkellä yksi hyvin onnellinen heppatyttö. Viime viikon lopulla pääsin kuin pääsinkin vihdoin taas ratsastamaan ja vielä oikein kolme kertaa, ihan huippua! Alkuviikko meni ihan täpinöissä, sillä ratsastukset oli sovittu perjantaille ja sunnuntaille. Oli ihan sellainen innokas heppatyttö
10 v-olo, kun en melkein olisi malttanut housuissani pysyä näitä ratsastuksia odotellessani.
Täytyy kyllä todeta, että muutaman kuukauden tauko teki enemmän kuin hyvää.

Perjantain ratsuista en ala sen kummemmin tarinoimaan, kun näiltä ratsastuksilta ei löydy mitään materiaalia, mutta sen verran sanottakoon, että ratsuina oli niin uutta tuttavuutta, kuin jo hyvinkin tuttua ja turvallista kirjavaa ponin palleroa.

Sunnuntaina koitti kuitenkin vierailu, joka oli se kaikista odotetuin. Viime postauksessa kerroin kaipailevani hevosen selkään ja ihana Anu laittoikin sitten kommenttia, että hänen Vihrullaan saisi tulla ratsastamaan. Anun kanssa olemme lukeneet toistemme blogeja muistaakseni aikalailla siitä asti, kun aloin bloggaamaan ja kisoissakin olemme pariin kertaan törmänneet joitakin vuosia sitten. Nyt päästiin kuitenkin toteuttamaan ensimmäinen tällainen kunnon vierailu, josta olin enemmän kuin innoissani. Intoa lisäsi entisestäänkin vielä se, että pääsin näkemään Vihrun viime kesäisen varsan Elviiran, jonka elämää olen saanut seurata sen ensimetreiltä asti Anun blogin kautta.


Tallille saapuessani Anu oli Elviiran kanssa pihalla vastassa ja ensitöikseni kummastelinkin sitä kuinka isoksi Elkku oli jo kasvanut. On se hassua miten nopeasti aika kuluu, vastahan sitä juuri blogissa jännättiin ja odotettiin varsaa syntyväksi... Siinä hetken höpötettyämme käytiin viemässä Elviira laitumelle ja otettiin Vihru vuorostaan mukaamme.

Kuntoonlaiton jälkeen suuntasimme kentälle ja totesinkin siinä Anulle, että eipä ole tullut suomenhevosen selässä istuttua aikoihin. Edellinen kerta oli suunnilleen kolme vuotta sitten, kun ratsastelin jokusen kerran Leevin omistajan silloista suokkinuorukaista, joka oli vasta ratsun uransa alussa. Aika vähän on tullut suokeilla ihan ylipäätäänkin ratsastettua, mutta jotenkin niissä on aina ollut se oma viehätyksensä.



Myös Vihru osoittautui oikeinkin mukavaksi tuttavuudeksi ja tykkäsin siitä kyllä tosi kovasti. Alkuun meno oli vähän jäykähköä, mutta laukan jälkeen heppanen alkoi vertyä ja ryhtiäkin löytyä kivasti. Ravissa tuli tosi kivan tuntuista pätkää ja laukkakin lähti pyörimään ihan erilailla. Vihru oli mukavan kevyt ratsastaa ja erityiskiitosta täytyy antaa kyllä sen työmotivaatiosta ja mutkattomasta luonteesta. Onnin jälkeen osaa kyllä arvostaa sitä, ettei koko ajan tarvitse miettiä mitä mörköjä hevonen näkee seuraavaksi ja mihin ilmansuuntaan se pompahtaa. Mitään kummoisempia sirkustemppuja ei tehty, ihan perushommia vaan, mutta ai että kun oli kivaa. Aivan ihana tamma-mamma!



Elviira päiväunilla
Oli kyllä oikein mukava reissu ja muutama tunti hujahti todella äkkiä. Juttua riitti ja sääkin oli mitä parhain. Anulle iso kiitos kun sain käydä vierailulla, toivottavasti kerta ei jäänyt viimeiseksi! :)

lauantai 14. toukokuuta 2016

Kun iso osa susta puuttuu

Edellisessä postauksessa sanoin kertovani myöhemmin ajatuksiani koskien harrastukseni jatkoa ja nyt olisi aika avata vähän sitä, että mitä kaikkea tuolla pään sisällä on oikein liikkunut viimeisten kuukausien aikana tätä asiaa koskien.

Kuten tuli aiemmin todettua päätin Onnin myytyäni, etten hetkeen uhraa ajatustakaan sille, että miten tästä eteenpäin hevostelun suhteen. Vaikka asiaa ei ollut tarkoitus pohtia, niin kyllähän se silti mielessä pyöri, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Se mitä olen ymmärtänyt on, että tein päätöksen Onnin myymisestä turhan myöhään. Olin hakannut päätäni seinään jo aivan liian kauan, menettänyt motivaationi eikä ratsastaminen ollut sitä innostavaa, inspiroivaa ja mukavaa harrastamista mitä sen pitäisi olla. Kivasta harrastuksesta oli tullut kaikkea muuta kuin kivaa. Tästä johtuen olin Onnista luovuttuani väsynyt ja kyllästynyt koko touhuun. Ei tehnyt tippaakaan mieli hevosen selkään. Ajattelin jopa, että lopettaisin ratsastuksen kokonaan. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun harkitsin tätä vaihtoehtoa. Tiesin kuitenkin etten voisi olla kokonaan ilman hevosia, joten ajattelin roolini olevan jatkossa lähinnä ehkä kisakuski ja muu yleinen avustaja Iinan hevoshommissa. Kisoja voisi välillä käydä katsomassa ja rapsuttelemassa tuttujen hevosia ja siinä se.

Pyh ja pah. Ensimmäiset viikot menivätkin aikalailla noissa ajatuksissa ja keskityin vaan nauttimaan kaikesta muusta, mutta pikkuhiljaa mieleen pyrki enemmän ja enemmän viesti siitä, että jotain tärkeää puuttuu. Tuota oloa on vaikea selittää, mutta sen tietynlaisen tyhjiön vain tuntee jossain sisällään hyvin selvästi.


Sitten tuli vielä tuo ihana lämpö, josta pääsimme hetken aikaa nauttimaan. Facebook täyttyi heppatuttujen kesäisistä kuvista hevosineen, treenejä auringossa, kisoja, syöttelyä ja milloin mitäkin. Tuli niin ikävä tuota kaikkea, että tuntui jo ihan fyysisestikin pahalta. Ihmismieli on hullu ja hevoshullu on vielä astetta hullumpi, niin tässä on saanut käydä aikamoista taistelua mielessään. Olen naurattanut äitiä ja kaikkia muitakin perheenjäseniä esittelemällä milloin mitäkin ihania myynnissä olevia SHETLANNINPONEJA. Jep, niitäpä juurikin, koska "kyllähän sellainen pieni poni helposti menisi tuolla pihatossa noiden muiden kanssa, eikä tulisi edes kovin kalliiksi. Eikä sen treenaamisesta ja liikutuksesta tarvitsisi ottaa stressiä..." Kuten todettua, ihmismieli on hullu. Vielä olen kuitenkin pystynyt malttamaan mieleni. ;)


Palatakseni kuitenkin takaisin todellisuuteen en voi väittää ettenkö haluaisi omistaa hevosta. Onnin myymistä en kadu edelleenkään, sillä se ei ollut minulle sopiva hevonen. Tiedän kuitenkin kuinka paljon tämä harrastus antaa silloin, kun sulla on täysin itsellesi sopiva hevonen. Tiedän millaista on kokea niitä mahtavia onnistumisen fiiliksiä, joita sä et vaan saa mistään muualta. Tiedän millaista on, kun sydän pakahtuu onnesta ja rakkaudesta joka kerta kun sä menet tallille ja näet sen tietyn hevosen. Tiedän millaista on, kun sä et malttaisi lopettaa ratsastusta ollenkaan tai et jaksaisi odottaa, että pääset taas selkään. Olen kokenut tuon kaiken ja sitä mulla on kova ikävä.

Fakta kuitenkin on se, että tällä hetkellä mulla ei ole mahdollisuutta omaan hevoseen. Suurin syy on se ettei mun kaupan kassatädin palkallani ole mahdollista pitää hevosta ja päästä harrastamaan siinä määrin kuin tahtoisin. Ratsastuksen suhteen olen aina halunnut kehittyä niin hyväksi kuin mahdollista, valmentautua ja päästä kisaamaan. Kuten jokainen tietää ei se todellakaan ole ilmaista. Valmennustunti maksaa useita kymppejä ja jo yksi kisareissu tulee bensoineen, lähtömaksuineen ja muine kuluineen maksamaan helposti lähemmäs satasen.


Onnin myymiseen asti kituuttelin pienellä palkallani, mutta lopulta oli pakko myöntää, ettei siinä ollut enää mitään järkeä. Pystyin valmentautumaan harvemmin ja harvemmin ja kisat sai unohtaa kokonaan. Stressasin itseni kipeäksi. Hevosesta oli pakko luopua, itseni takia. Tässä elämäntilanteessa en enää lähtisi uudestaan tuohon samaan. Jotta pystyisin joskus taas omistamaan hevosen vaatisi se sitä, että tienaisin paljon enemmän kuin nyt. En kuitenkaan edelleenkään ole keksinyt mikä se mun juttuni olisi, joten muutoksia asian suhteen ei lähivuosina varmaankaan ole tiedossa. Tämän lisäksi tiedän nyt myös omat rajani, joten jos vielä hankkisin hevosen tarkoittaisi se sitä, että paljon muuta täytyisi karsia pois, muun muassa muut harrastukseni etten taas väsyttäisi itseäni stressaamalla siitä etten ehdi tehdä kaikkea. Toivon kuitenkin, että vielä jonakin päivänä tilanne olisi sellainen, että pystyisin jälleen hankkimaan hevosen.


Mites sitten nyt tämän harrastuksen kanssa? Tällä hetkellä mun tekee vaan ihan tosi kovasti mieli ratsastaa. Jotenkin on nyt sellainen olo, että olisi kiva päästä kokeilemaan mahdollisimman erilaisia hevosia. Eli jos joku siellä ruudun toisella puolella sattuu tarvitsemaan ratsastusapua ihan vaikka vain yhtenä päivänä, uskaltaisi päästää mut hevosensa selkään ja asuu vielä suhteellisen lähellä Riihimäkeä, niin viestiä saa laittaa tulemaan. Pidempikään matka ei toki ole mikään este. Näin parin ratsastamattoman kuukauden jälkeen en voi luvata pysyväni kyydissä tai osaavani tehdä siellä oikein mitään muutakaan järkevää, mutta parhaani varmasti yritän. ;)

Näin lopuksi täytyy vielä sanoa, että omien mielenliikkeiden seuraaminen tämän hevostelun jatkamisen suhteen on ollut kyllä hyvin mielenkiintoista. Olen aina tiennyt olevani luonteeltani aikamoinen tuuliviiri, mutta nyt nämä hetkessä muuttuvat ajatukset ovat yllättäneet jopa itseni. Ei tässä kai voi muuta todeta kuin että kerran heppatyttö, aina heppatyttö.

Kivaa viikonloppua! :)  

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Vähän poneilua ja vähän enemmän kaikkea muuta

Blogissa on viime aikoina ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla, joten lienee paikallaan päivittää vähän kuulumisia tähän väliin. 

Huh, kylläpä aika kuluu käsittämättömän nopeasti, hetki sitten tuli kuluneeksi jo yli kaksi kuukautta Onnin myymisestä. Tuona aikana on tapahtunut yhtä sun toista ja pää on niin täynnä ajatuksia ja asiaa etten oikein edes tiedä mistä aloittaisin. Kirjoitustauko ei myöskään varsinaisesti helpota asiaa, mutta katsotaan josko tästä jokusen järkevänkin kuuloisen rivin saisi aikaiseksi.

Laittaessani Onnin myyntiin mietin todella paljon sitä, että teenkö varmasti oikean ratkaisun. Mietin satoja kertoja tulenko katumaan tuosta mahtavasta hevosesta luopumista. Nyt kun aikaa on kulunut en voi kuin todeta, että päätös ei olisi voinut olla oikeampi. Se oli oikea hevosen kannalta, mutta ennen kaikkea itseni kannalta.

Vasta nyt hevosetonta arkea vietettyäni olen tajunnut kuinka loppuun olin itseni ajanut. Liikaa tehtävää ja liian vähän aikaa. Vuosien paikasta toiseen juokseminen, huoli ja stressaaminen. Parin vuoden sisällä pahimpia menetyksiä ja vastoinkäymisiä, joita olen koskaan joutunut kokemaan. Voin kertoa että siinä on ollut ehkä vähän liikaa kestettävää pienelle ihmiselle, vaikken sitä itsekään ole tajunnut tai ainakaan suostunut myöntämään. Näin jälkeenpäin ajateltuna ei ole ollenkaan ihme, että lopulta voimat loppuivat ja terveyskin alkoi pettää.


Myynnin jälkeen olen käynyt tallilla tasan kerran ja se oli silloin kun kävin siivoamassa kaappini ja hakemassa tavarani pois. Olin ollut tallilta vasta viikon pois, mutta silti kaikki tuntui erilaiselta. Kurkkasin ovelta tyhjillään olevaan maneesiin ja tajusin, etten voisikaan noin vaan laittaa hevosta kuntoon ja lähteä ratsastamaan. Muistan tuon saman ajatuksen siltä ajalta, kun olin juuri myynyt Kinkun. Kentällä koiraa juoksuttaessani ihastelin keväisen auringon osittain sulattamaa kenttää ja tajusin, että siinäkään en enää pääsisi ratsastamaan. Kun olin saanut omaisuuteni tungettua autoon menin vielä moikkaamaan Onnia. Kävelin tarhalle, pujahdin portin alta ja odotin kunnes O tuli luokseni. Rapsutin ruunaa ja höpötin sille jotain yhtä turhaa kuin yleensäkin ja samassa mieleeni nousi kysymys, että voinkohan edes tehdä näin, ei tämä ole enää minun hevoseni. Hölmöjä ajatuksia.

Kun kaupat Onnista oli tehty päätin etten hetkeen uhraa ajatustakaan sille miten harrastukseni tulee jatkumaan. Tiesin että olen totaalisen tauon tarpeessa, mutta tauon laatu ja pituus oli yhtä suurta kysymysmerkkiä. Tuon tavaroiden hakemisen jälkeen meni muutama viikko kokonaan ilman hevosia, kunnes yhtenä päivänä se iski. Hevosikävä. Ajoin meille maalle ja hätistelin Iinan  kanssani siivoamaan pihattoa. Oikein nauratti kuinka iloiseksi sitä tuli ihan vain siitä, että pääsi lappamaan sitä itseään ja nuuskuttelemaan poneja. Pari päivää tästä käväisin myös Poppiksen selässä ensimmäistä kertaa sen meillä olo aikana. P:llä ratsastus on ollut suunnitelmissa jo kauan ja vihdoin ja viimein se saatiin toteutettua. Pelto oli edeltävien päivien sateista johtuen aika märkä eikä siinä voinut kävelyn lisäksi ottaa kuin pieniä pätkiä ravia, mutta pääsipä edes vähän ratsastamaan.


Tuota P:n kanssa hölkkäilyä lukuunottamatta muuten en olekaan sitten hevosen selässä käynyt. Into ratsastamaan alkaa olla jo melko kova ja pikkuhiljaa tarvitsisi varmaan alkaa tekemään jotain asian eteen. Olen vähän tässä pohdiskellut miten harrastukseni mahdollisesti tästä jatkuu, mutta siitä en ala tässä sen enempiä jaarittelemaan, vaan säästän ne pohdinnat omaan postaukseensa.

Tämän sekavaakin sekavamman postauksen jälkeen taidan vain tyytyä toteamaan, että tänne kuuluu oikein hyvää. Edelleen eletään entistä huolettomampaa arkea ja nautitaan elämästä. Olen keskittynyt täysillä itseeni ja tehnyt kaikkia kivoja juttuja. Viime viikot ovat sisältäneet paljon aikaa ystävien kanssa, uusiin mahtaviin ihmisiin tutustumista, paljuilua, vuoden ensimmäiset beachin peluut, treenejä, aurinkoa ja kaikkea muutakin ihanaa. Voisko aina olla kesä ja lämmintä?

Palaan asiaan myöhemmin toivottavasti vähän enemmän ajatusta sisältävän tekstin muodossa, tämä oli nyt ehkä enemmänkin tällainen puskista huutelu, että kyllä täällä vielä elossa ollaan.

Oikein ihanaa kesän alkua jokaiselle teistä! <3

torstai 17. maaliskuuta 2016

Miltä nyt tuntuu?

Lähes kaksi viikkoa hevosettomana takana. Miltä nyt sitten tuntuu? Tämä on kysymys, johon ole saanut vastata jo useamman kerran.  

Päällimäisenä tunnen suurta helpotusta ja vapautta. Sain ensimmäisen hevoseni melko tarkalleen 13 vuotta sitten ja siitä lähtien minulla on ollut paria lyhyttä joidenkin kuukausien taukoa lukuunottamatta kokoajan vähintään yksi hevonen, joko oma tai sitten ylläpitohevonen. Hevoseni eivät ole asuneet täysihoitotalleissa vaan alkuvuosina ns. omahoitotalleissa, omassa tallissa vielä kotona asuessani ja viimeiset vuodet puolihoitotalleissa. Tämä tarkoittaa sitä, että aikaa tallilla on saanut viettää aina monta tuntia päivässä. Yhden hevosen omistajana normaali tallilla vietetty aika oli n. kolme tuntia päivässä silloin kun ratsasti, siivosi karsinan, teki ruuat ja hoisi muut normaalit päivittäiset asiat. Hevosen omistaminen on sitova ja aikaa vievä harrastus, kuten varmasti kaikki tiedämme.

Mitäs sitten tapahtuu, kun päivässä onkin yhtäkkiä tuo muutama tunti lisää aikaa, ihan tuosta vaan? Kun on monta vuotta juossut kodin, työpaikan ja tallin väliä ja yrittänyt mahduttaa mukaan vielä kaikenlaisia muitakin tarpeellisia menoja ovat viimeiset pari viikkoa tuntuneet todella rauhallisilta entiseen verrattuna. Stressitasot ovat laskeneet kohisten ja alan pikkuhiljaa päästä eroon päässä kokoajan jyskyttävästä kiireen tunnusta. Olen ehtinyt nähdä ystäviä, tehnyt pitkiä lenkkejä koiran kanssa, pystynyt panostamaan enemmän saliharrastukseeni ja aikaa on jäänyt paljon pelkälle olemiselle. Tämä on kai sitä paljon puhuttua normaalien ihmisten elämää? ;)

Lisääntyneen vapaa-ajan lisäksi olen säästynyt murehtumiselta. Ei ole tarvinnut miettiä onko Onni taas telonut itseään ja saanut vekkejä tarhariennoissa, onko tarhakaveri tai Onni itse päättänyt tuunata ulkoloimen uuteen uskoon tai onko kenkä irti. Ei tarvitse miettiä seuraavia kengityksiä, hierontoja, kiropraktikkoja ja niihin kuluvia satalappusia. Melko stressitöntä ja aika mukavaa, sanoisinko. 


Pisin aikani ilman hevosta on ollut kahdeksan kuukautta, se on aika joka Kinkun myynnistä meni siihen, kun Fanny tuli takaisin elämääni. Muistan silloinkin tämän alkuhuuman, ihanan vapauden tunteen. Muistan kuitenkin myös sen, kuinka se ei kestänyt ikuisesti. Joidenkin kuukausien kuluttua mieleeni hiipi salakavala tunne, joka kertoi, että jotain oleellista puuttui. Työnsin sinnikkäästi tuon tunteen jonnekin mieleni perimmäiseen nurkkaan, mutta sieltä se kerta toisensa jälkeen saapui muistuttelemaan olemassaolostaan. En kuunnellut sitä, minulla ei ollut aikomustakaan hankkia uutta hevosta. Olin vakaasti päättänyt jatkaa harrastustani stressittömämmällä tavalla, muiden hevosia ratsastaen. Olisin varmasti pysynyt tässä päätöksessäni vielä pidemmän aikaa, mutta kohtalo päätti toisin ja Fanny saapui takaisin elämääni. Vaikka asiat menivät lopulta niin kuin menivät en ole katunut hetkeäkään sitä, että tein ponista kaupat. Tuosta päivästä alkoi elämäni onnellisin aika, onnellisimmat kuukaudet, joita koskaan olen saanut kokea. 

Kirjoitin blogiin tuolloin kesällä 2013 ajatuksiani ajasta ilman hevosta, halutessasi pääset lukemaan kyseisen postauksen tästä

Voi olla, että myös tällä kertaa tuo tuttu kalvava tunne saapuu häiritsemään mieltäni tämän ensihuuman haihduttua. Olosuhteiden ja kaikkien muiden miljoonien syiden vuoksi hevosen osto ei kuitenkaan ole ajatuksissa, joten saattaa olla, että joidenkin kuukausien kuluttua testataan toden teolla ihmisluonteen kestävyyttä.  

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Words will never be enough to thank you for everything


Niin siinä sitten kävi, että Onni siirtyi eilen uudelle omistajalle. Myynnin suhteen kaikki kävi niin totaalisen parhaalla mahdollisella tavalla, ettei paremmin olisi voinut käydä, Onnin vuokraaja päätti nimittäin ostaa sen. Näin ollen O saa jatkaa elämäänsä tutun ihmisen kanssa ja kaiken lisäksi vielä omalla kotitallillaan, joten muutokset sen elämän suhteen pysyvät melko pieninä. Voisiko sitä enempää edes toivoa?

Itselleni tämä koko myymisprosessi ei luonnollisestikaan ollut mikään helppo juttu ja tunteet ehtivät vaihdella laidasta laitaan. Vielä myynti-ilmoituksen julkaistuani pohdin pohtimistani teinkö sittenkään oikean ratkaisun ja olin monta kertaa päivässä poistamassa jo koko ilmoituksen. Ahdisti, kun ihmiset olivat kiinnostuneita Onnista ja laittelivat viestiä. Ahdisti, kun mietin miten voisin olla varma, että O pääsisi parhaaseen mahdolliseen kotiin, eikä minun tarvitsisi murehtia onko sillä kaikki hyvin. Välillä ahdisti niin, ettei edes työn teosta tuntunut tulevan mitään ja pari yötä meni sängyssä pyöriessä. Tiesin kuitenkin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja myynnin suhteen. 

Kaikki muuttui jokunen päivä ilmoituksen julkaisun jälkeen, kun Onnin vuokraaja laittoi yllättäen viestiä, että hän yrittää järjestellä asiansa niin, että pystyisi ostamaan O:n itselleen. Olin kuin puulla päähän lyöty ja mietin voiko näin hyvä tuuri osua edes kohdalle. Asiat lähtivät rullaamaan eteenpäin ja eilen eläinlääkärin käytyä tekemässä ostotarkastuksen vaihtoi heppanen sitten omistajaa. 

Tällä hetkellä olo on hieman haikea, mutta olen niin onnellinen, että Onni pääsi parhaaseen mahdolliseen kotiin. Sen suhteen ei tarvitse murehtia, joten saan nukkua yöni rauhassa. Parasta tässä on se, että ikävän yltyessä liian suureksi pystyn hurauttamaan reilussa viidessä minuutissa moikkaamaan tuota pientä höpsöä. 


Mites sitten tästä eteenpäin? Miettiikö joku siellä mahdollisesti miten harrastukseni jatkuu, vai jatkuuko se? Mietiskeleekö joku mikä tämän blogin kohtalo on? 

Harrastus varmasti jatkuu tavalla tai toisella. Kun on elänyt ja hengittänyt tätä hevosarkea suurimman osan elämästään ei tätä niin vaan lopeteta. Omasta hevosesta luopumisen myötä tapa harrastaa muuttuu luonnollisesti todella paljon, mutta aika saa näyttää millä tavalla hevoshommat osaltani jatkuvat. Nyt aion kuitenkin hetken hengähtää, totutella tähän uudenlaiseen arkeeni ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 

Niin ja mites sitten tämä blogi? Blogi jatkaa päivittymistään silloin kun halu kirjoittaa iskee, joten blogi ei ole menossa minnekään. Aiheista en sen tarkemmin osaa sanoa, mutta todennäköisesti luvassa on tuttuun tapaan edelleen pohdiskelevampia postauksia milloin mistäkin, postauksia meidän muista otuksista ja talliprojektin suhteenkin yritän jotain kirjoitella aina, kun edistystä sen suhteen tapahtuu. Mielessä on paljon ajatuksia yhdestä jos toisestakin asiasta ja Onni, kuten myös Fanny pysyvät edelleen mukana blogin teksteissä. 

perjantai 19. helmikuuta 2016

Hyvää syntymäpäivää Fanny

Sun toinen syntymäpäivä, kun et ole enää täällä. 
Olisit täyttänyt tänään 11-vuotta. 
Olisin enemmän kuin mitään muuta tahtonut viettää tämän päivän sun kanssa, mutta tiedän, 
että sun on hyvä olla siellä missä nyt oot. 
Ehkä siellä on isot juhlat sun kunniaksi. Ehkä vielä isommat kuin mitä täällä olisi ollut. 
Niin mä haluan ainakin ajatella. 

Olet tärkeä, tärkeämpi kuin kukaan pystyy ikinä edes kuvittelemaan. Nyt ja aina. 

Hyvää syntymäpäivää Fanny <3


I miss you.

A little too much,
a little too often
and a little bit more

everyday.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kaksi ystävänpäivän deittiä

Ystävänpäivä ja kaksi komeaa deittiä. Löytyi vaaleaa hurmuria ja sen lisäksi vähän monisävyisempää komistusta. Kyllä näiden miesten kanssa kelpasi viettää päivää. Sanoisinko, että ei huono ollenkaan. ;)

Aamu alkoi Onnin kanssa...


...ja jatkui Leevin kanssa. Facebook muistutteli, että kaksi vuotta sitten tänä päivänä olin myöskin käynyt ratsastamassa pitkästä aikaa pienellä kirjavalla, joten tästähän näyttää kohta jo muodostuvan tapa.


Päivä parhaiden miesten seurassa, voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää. Ei valittamista siis. ;)

"Best friends make the good times better and the hard times easier"

Ihanaa ystävänpäivää! <3

maanantai 1. helmikuuta 2016

Aika luovuttaa ja aika luopua

Olen taistellut tämän asian kanssa jo pidemmän aikaa, pohtinut joka suunnasta, miettinyt vaihtoehtoja, punninnut mahdollisuuksia, kääntänyt kaiken ylösalaisin ja vielä toisin päin, mutta syvällä sisimmässäni olen tainnut tietää vastauksen jo kauan. En vain ole halunnut katsoa totuutta silmiin. Olen asettanut aikarajoja aikarajojen perään "katson nyt vielä kuukauden, jos tämä tästä lähtisi sujumaan", ja sama juttu taas seuraavassa kuussa. Mutta ei, ei se lähde sujumaan, ei vaikka kuinka tahtoisin.

On tullut aika luovuttaa. On tullut aika etsiä ystävälle uusi koti. Syitä tähän on monia, niin monia etten näe enää muita vaihtoehtoja kuin tämän. Mikään muu ei enää järjellä ajateltuna ole viisasta, se on vain sydän, joka yrittää huudella kovaan ääneen vastalauseitaan.

Luovuttaminen, yksi niistä asioista, joka ei normaalisti kuulu tapoihini. En minä halua olla luovuttaja, mutta sellainen koen nyt olevani. On vaikea myöntää, etten pysty tähän. On vaikeaa myöntää, että omat taidot eivät riitä, oma tahto ei enää riitä, eikä edes usko parempaan.


Onni ei ole maailman helpoin hevonen, kuten on tullut usein todettua. Meidän yhteistyömme ei vaan kertakaikkisesti toimi ja hakkaan jatkuvasti päätäni seinään. Ratsastuksen ilo on kadonnut ja selkään menosta on tullut pakkopullaa, motivaationi on täysin nollassa. Ei tämä ole sitä mitä tältä harrastukselta haluan, ei sen kuulu mennä niin, että ratsastuksen jälkeen kokee lähes joka kerta epäonnistuneensa. Olen ajanut itseni umpikujaan, yritän ja yritän ja kun en onnistu niin turhaudun. Kun minä turhaudun, turhautuu tietenkin vuorostaan Onni ja soppa on valmis.

Yksi suurimmista ongelmista Onnin kanssa on myös se, että se on ihan järjetön kyttääjä. Olen väsynyt taistelemaan joka ainoa ratsastuskerta niiden samojen mörkökohtien kanssa. Joinain päivinä kyttäämistä esiintyy vähemmän, mutta sellaista päivää ei ole ettei O kyttäisi ollenkaan. Olen yrittänyt suhtatua huumorilla ja vaikka millä muullakin tavalla, mutta vain kyttääjän omistanut ihminen voi ymmärtää, kuinka turhauttavaa se on. Muiden ratsastajien kanssa tätä ei esiinny läheskään samassa mittakaavassa kuin minun kanssani, joten ongelma on suurimmilta osin meidän kahden välinen, me emme yksinkertaisesti ymmärrä toisiamme.

Sitten on tietysti se iänikuinen ongelma eli hyppääminen, jonka kanssa on taisteltu viimeiset puolitoista vuotta. On käsittämätöntä, että joinain kertoina Onni hyppää ilman mitään ongelmia ja pari päivää tämän jälkeen esteet saattavat olla sille maailman suurin mörkö. Minun itseluottamukseni esteillä ei kestä hevoselta suurta epävarmuutta, joten yhdistelmä on kaikkea muuta kuin toimiva.

Nyt on kertakaikkiaan tullut aika nostaa kädet pystyyn ja todeta, että vaikka parhaansa on yrittänyt ei se tällä kertaa riittänyt. Jossain on varmasti Onnille paremmin sopiva ihminen ja toivon sydämeni pohjasta, että O löytää ansaitsemansa kodin ja omistajan, joka ymmärtää tämän huumorintajuisen ruunan ajatusmaailmaa paremmin kuin minä. Onnissa on mieletön määrä laatua ja uskon, että se olisi oikean ihmisen kanssa kouluradoilla aikamoisen kova pala purtavaksi kilpakumppaneille. Miksei joku taitavampi saisi siitä kovalla treenillä myös estehevosta, kuka tietää. Tai joku ymmärtäväinen täti loistavan harrastuskaverin itselleen. Joskus vain ihmisen ja hevosen kemiat eivät kohtaa ja meidän kohdallamme kävi tällä kertaa juuri niin.

Ratsastuksellisten ongelmien lisäksi syitä on monia muitakin, kuten aluksi totesin. Elämäntilanteeni on tällä hetkellä hieman hankala hevosenpitoa ajatellen ja tämä ratkaisu on tällä hetkellä ainoa oikea. Vaikka päätös on tehty ovat omat ajatukset asian suhteen vielä sekaisin. Tällaiset päätökset eivät koskaan ole helppoja.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Mikä on talliprojektin tilanne tällä hetkellä?

Vuosi sitten kesällä alkaneesta talliprojektistamme ei ole pitkään aikaan kuultu blogin puolella sanaakaan ja nyt taitaa olla korkea aika korjata tilanne.

Alkukesästä 2014 iloittiin muutosta maalle ja muutosta seuranneesta mahdollisuudesta toteuttaa pitkäaikainen haave saada hevoset jälleen omaan pihaan. Juhannukseen asti painettiin töitä hiki hatussa rakentaen ensin pihatto ja tarha, jotta perheen ponikatras pääsi kokeilemaan onko se maalla olo mukavaa. Tarkoituksena oli alkaa rakentaa myöhemmin syksyllä  tallia pihasta löytyvään navettaan ja harvasen päivä unelmoitiin siitä millainen tallista tulisi.

Osan porukasta tehdessä töitä pihaton parissa oli pääpaino kuitenkin tilan asuinrakennuksessa, joka kaipasi isoja remontteja. Uusinnan tarpeessa oli lähes kaikki talon sisäpuolelta, joten hommaa riitti silläkin saralla. Moni rakentamaan tai remontoimaan ryhtynyt on varmasti törmännyt ongelmaan, että suunniteltu budjetti ei loppupeleissä riitäkään kaikkeen ja aina tulee yllättäviä kuluja. Meidän kohdallamme yllättäviä kuluja tuntui tippuvan kuin sieniä sateella ja lopulta oli pakko myöntää se tosiasia, että tallin rakennus olisi pakko jättää hamaan tulevaisuuteen.

Pihaton ollessa kunnossa ei poneilla tietenkään ole ollut hätäpäivää ja kovinhan nuo ovat siellä tyytyväisenä asustelleet. Ensimmäisenä kotiin muuttivat Fanny, Frida ja Iivari, mutta tuon kesän jälkeen ponikatras on ehtinyt muuttua useampaan kertaan, on ollut niin kotona kesälomailevaa Poppista, kuin myös muita vierailevia tähtiä. Tällä hetkellä pihattoa asuttaa edelleen Frida ja Fridan kaverina shettis-tamma Natsa, joka muutti meille Fannyn lähdettyä. Myös Poppis muutti jokunen viikko takaperin taas kotiin, että Iinan elämä hieman helpottuisi.

Vaikka tallin rakennuksen suhteen jäätiin odottelemaan lottovoittoa tai muuta vastaavaa rikastumista eivät hommat haaveen eteen ole olleet täysin seisahtuneena. Viime vuoden puolella valmistui talliin satulahuone, josta unohdin jostain syystä kokonaan tehdä postauksen noihin aikoihin. Tällä hetkellä tekeillä on myös projekti, jonka senkin valmistumista luulimme saavamme odottaa vielä pitkän tovin. Meillä on nimittäin viimeistelyä vaille valmis 20m*40m kenttä! Jipiii!

Kentän ansiosta hevosten liikutus kunnolla myös kotona muuttuu mahdolliseksi, joten varovaisena toiveena olisi, että keväästä tai alkukesästä pystyisimme tekemään ainakin yhden kunnollisen tarhan lisää, jotta myös Onni pääsisi muuttamaan kesän ajaksi kotiin. Toivotaan, että kaikki sujuu suunnitelmien mukaan!

Kenttä alkutekijöissään

lauantai 2. tammikuuta 2016

2015, elämäni vaikein vuosi

Olen viime päivinä miettinyt paljon edeltävää vuotta, joka oli tähän astisen elämäni vaikein. Vastoinkäymisiä riitti pitkin vuotta. 

Alkuvuodesta vaivasivat pahentuneet terveysongelmat ja vähän sen perään koko elämä heitti kuperkeikkaa. Jouduin kokemaan millaista on kun maailman tärkein ihminen satuttaa tavalla, jota et osannut edes pahimmissa painajaisissasi kuvitella. Teko, joka on anteeksiantamaton, teko joka viiltää sydämeen niin syvän ja kipeän haavan, että sitä on mahdotonta antaa anteeksi. Yhdessä hetkessä sulla on kaikki ja sekunnissa se kaikki on pyyhitty pois eikä paluuta enää ole. Jäljelle jää vain tuska, jollaista et tiennyt olevan edes olemassa. 

En ole ikinä eläessäni hajonnut niin pieniin palasiin kuin viime keväänä. Ensimmäiset viikot olivat pahimpia, muistan vain jokapuolelta ympäröivän tuskan, mikään muu ei tuntunut miltään. Muistan miettineeni pystynkö enää koskaan tuntemaan iloa tai onnellisuutta. Läheisten tuki oli korvaamatonta. Sain huomata kuinka mahtavia ihmisiä elämässäni on, ilman heitä en varmasti olisi selviytynyt. Kiitos ihan jokaiselle teistä, jos satutte tätä lukemaan. <3

Vaikka koko kevät ja alkukesä meni aikamoisessa sumussa, pitivät arkiset asiat kiinni elämässä. Pala palalta sain asioita järjestettyä ja jossain vaiheessa huomasin, että pystyn vihdoin jälleen hengittämään. Elämä alkoi löytää tasapainonsa. Hymyilin ja nauroin taas. Tuntui aika mahtavalta.


Terveysongelmat seurasivat läpi vuoden enenevissä määrin. Jossain vaiheessa kuvioon astui tolkuton väsymys. Olen aina ollut kova menemään, mutta yhtäkkiä en enää pystynytkään. Väsymys oli välillä niin lamaannuttavaa, että jopa tavallisten asioiden tekeminen vaati suurta ponnistelua. Myös muita oireita ilmaantui. Olin hämmentynyt, miksi kroppani kapinoi vastaan? Oli todella vaikeaa hyväksyä, etten yksinkertaisesti jaksanut tehdä asioita samalla tavalla kuin normaalisti. 

Koko viime vuosi meni lääkärillä ravatessa. Mitään vikaa ei tuntunut löytyvän ja sekös vasta turhauttikin. Kokeita kokeiden perään ja tuloksissa kaikki oli aina niin kuin pitääkin. Tiesin, ettei kaikki ole kunnossa, mutta syytä ei löytynyt. Väsymyksen suhteen alkoi helpottaa jossain vaiheessa, mutta edelleen on päiviä jolloin voimat tuntuvat olevan totaalisen vähissä. 

Loppuvuodesta otettiin jälleen verikokeita ja ensimmäistä kertaa löytyikin jotain, kilpirauhasarvo oli viiterajojen ulkopuolella. Tästä seurasi lähete kilpirauhasen ultraan. Ultrassa löydöksenä kyhmy tai patti, kuinka sen nyt tahtoo sanoa. Patista otettiin ohutneulanäyte, joka lähti analysoitavaksi. Jäätiin odottelemaan tuloksia siitä onko patti hyvä vai pahalaatuinen. Vielä vähän jännitettävää ja stressattavaa vuoden lopuksi. Muutama päivä ennen vuoden vaihdetta sain tulokset, löydös oli hyvälaatuinen eikä aiheuta jatkotoimenpiteitä. Kontrolliverikokeet otetaan helmikuussa ja silloin katsotaan ovatko arvot muuttuneet mihinkään suuntaan vai lähdetäänkö kokeilemaan lääkitystä. 


Tämän pitkän sairastelukertomuksen jälkeen taitaa olla melko ilmeistä, että hevostelun suhteen viime vuodelta ei jäänyt kovin paljoa kerrottavaa. Oma motivaatio on kärsinyt sekä alkuvuoden elämänmuutoksista, että järjettömästä väsymyksestä. Haasteet Onnin kanssa eivät suoranaisesti myöskään helpottaneet asiaa. Olen pyrkinyt ratsastamaan vointini mukaan ja tällä hetkellä tilanne on onneksi jo paljon parempi kuin esimerkiksi puoli vuotta sitten. O:lle on onneksi riittänyt apuliikuttajia suhteellisen hyvin, joten se on kokoajan pysynyt liikkeessä. Tarkempaa postausta sen kuulumisten suhteen pyrin kirjoittelemaan lähiaikoina. 

Viime vuosi oli erittäin rankka, kuten tuli todettua, mutta paljon tapahtui myös hyviä ja ihania asioita. Koko vuosi ei tokikaan ollut pelkkää koettelemusta ja synkkyyttä, vaikka tähän astinen teksti saattoi siltä kuulostaakin ja mitä pidemmälle kuukaudet etenivät sitä parempaan suuntaan mentiin. Viime vuoden aikana opin enemmän elämästä ja itsestäni kuin vielä ikinä aiemmin ja kasvoin valtavasti ihmisenä. Tällä hetkellä olen ehkä onnellisempi kuin koskaan ja se tuntuu mielettömän hyvältä. Vielä kun saisi tämän terveydentilan kuntoon, niin asiat alkaisivat olla aika kivasti.

Jokainen on varmasti huomannut, että blogi oli (sattuneista syistä) viime vuonna hiljaisempi kuin koskaan aiemmin, enkä osaa sanoa onko tämän vuoden puolellakaan tulossa muutosta. Aika näyttää. Tässä vaiheessa haluan kuitenkin kiittää teitä jokaista siitä, että olette pysyneet matkassa mukana tähän asti ja toivottaa teille kaikille oikein ihanaa ja mahtavaa vuotta 2016! :)