Kun iso osa susta puuttuu

Edellisessä postauksessa sanoin kertovani myöhemmin ajatuksiani koskien harrastukseni jatkoa ja nyt olisi aika avata vähän sitä, että mitä kaikkea tuolla pään sisällä on oikein liikkunut viimeisten kuukausien aikana tätä asiaa koskien.

Kuten tuli aiemmin todettua päätin Onnin myytyäni, etten hetkeen uhraa ajatustakaan sille, että miten tästä eteenpäin hevostelun suhteen. Vaikka asiaa ei ollut tarkoitus pohtia, niin kyllähän se silti mielessä pyöri, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Se mitä olen ymmärtänyt on, että tein päätöksen Onnin myymisestä turhan myöhään. Olin hakannut päätäni seinään jo aivan liian kauan, menettänyt motivaationi eikä ratsastaminen ollut sitä innostavaa, inspiroivaa ja mukavaa harrastamista mitä sen pitäisi olla. Kivasta harrastuksesta oli tullut kaikkea muuta kuin kivaa. Tästä johtuen olin Onnista luovuttuani väsynyt ja kyllästynyt koko touhuun. Ei tehnyt tippaakaan mieli hevosen selkään. Ajattelin jopa, että lopettaisin ratsastuksen kokonaan. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun harkitsin tätä vaihtoehtoa. Tiesin kuitenkin etten voisi olla kokonaan ilman hevosia, joten ajattelin roolini olevan jatkossa lähinnä ehkä kisakuski ja muu yleinen avustaja Iinan hevoshommissa. Kisoja voisi välillä käydä katsomassa ja rapsuttelemassa tuttujen hevosia ja siinä se.

Pyh ja pah. Ensimmäiset viikot menivätkin aikalailla noissa ajatuksissa ja keskityin vaan nauttimaan kaikesta muusta, mutta pikkuhiljaa mieleen pyrki enemmän ja enemmän viesti siitä, että jotain tärkeää puuttuu. Tuota oloa on vaikea selittää, mutta sen tietynlaisen tyhjiön vain tuntee jossain sisällään hyvin selvästi.

Sitten tuli vielä tuo ihana lämpö, josta pääsimme hetken aikaa nauttimaan. Facebook täyttyi heppatuttujen kesäisistä kuvista hevosineen, treenejä auringossa, kisoja, syöttelyä ja milloin mitäkin. Tuli niin ikävä tuota kaikkea, että tuntui jo ihan fyysisestikin pahalta. Ihmismieli on hullu ja hevoshullu on vielä astetta hullumpi, niin tässä on saanut käydä aikamoista taistelua mielessään. Olen naurattanut äitiä ja kaikkia muitakin perheenjäseniä esittelemällä milloin mitäkin ihania myynnissä olevia SHETLANNINPONEJA. Jep, niitäpä juurikin, koska "kyllähän sellainen pieni poni helposti menisi tuolla pihatossa noiden muiden kanssa, eikä tulisi edes kovin kalliiksi. Eikä sen treenaamisesta ja liikutuksesta tarvitsisi ottaa stressiä..." Kuten todettua, ihmismieli on hullu. Vielä olen kuitenkin pystynyt malttamaan mieleni. ;)

Palatakseni kuitenkin takaisin todellisuuteen en voi väittää ettenkö haluaisi omistaa hevosta. Onnin myymistä en kadu edelleenkään, sillä se ei ollut minulle sopiva hevonen. Tiedän kuitenkin kuinka paljon tämä harrastus antaa silloin, kun sulla on täysin itsellesi sopiva hevonen. Tiedän millaista on kokea niitä mahtavia onnistumisen fiiliksiä, joita sä et vaan saa mistään muualta. Tiedän millaista on, kun sydän pakahtuu onnesta ja rakkaudesta joka kerta kun sä menet tallille ja näet sen tietyn hevosen. Tiedän millaista on, kun sä et malttaisi lopettaa ratsastusta ollenkaan tai et jaksaisi odottaa, että pääset taas selkään. Olen kokenut tuon kaiken ja sitä mulla on kova ikävä.

Fakta kuitenkin on se, että tällä hetkellä mulla ei ole mahdollisuutta omaan hevoseen. Suurin syy on se ettei mun kaupan kassatädin palkallani ole mahdollista pitää hevosta ja päästä harrastamaan siinä määrin kuin tahtoisin. Ratsastuksen suhteen olen aina halunnut kehittyä niin hyväksi kuin mahdollista, valmentautua ja päästä kisaamaan. Kuten jokainen tietää ei se todellakaan ole ilmaista. Valmennustunti maksaa useita kymppejä ja jo yksi kisareissu tulee bensoineen, lähtömaksuineen ja muine kuluineen maksamaan helposti lähemmäs satasen.

Onnin myymiseen asti kituuttelin pienellä palkallani, mutta lopulta oli pakko myöntää, ettei siinä ollut enää mitään järkeä. Pystyin valmentautumaan harvemmin ja harvemmin ja kisat sai unohtaa kokonaan. Stressasin itseni kipeäksi. Hevosesta oli pakko luopua, itseni takia. Tässä elämäntilanteessa en enää lähtisi uudestaan tuohon samaan. Jotta pystyisin joskus taas omistamaan hevosen vaatisi se sitä, että tienaisin paljon enemmän kuin nyt. En kuitenkaan edelleenkään ole keksinyt mikä se mun juttuni olisi, joten muutoksia asian suhteen ei lähivuosina varmaankaan ole tiedossa. Tämän lisäksi tiedän nyt myös omat rajani, joten jos vielä hankkisin hevosen tarkoittaisi se sitä, että paljon muuta täytyisi karsia pois, muun muassa muut harrastukseni etten taas väsyttäisi itseäni stressaamalla siitä etten ehdi tehdä kaikkea. Toivon kuitenkin, että vielä jonakin päivänä tilanne olisi sellainen, että pystyisin jälleen hankkimaan hevosen.

Mites sitten nyt tämän harrastuksen kanssa? Tällä hetkellä mun tekee vaan ihan tosi kovasti mieli ratsastaa. Jotenkin on nyt sellainen olo, että olisi kiva päästä kokeilemaan mahdollisimman erilaisia hevosia. Eli jos joku siellä ruudun toisella puolella sattuu tarvitsemaan ratsastusapua ihan vaikka vain yhtenä päivänä, uskaltaisi päästää mut hevosensa selkään ja asuu vielä suhteellisen lähellä Riihimäkeä, niin viestiä saa laittaa tulemaan. Pidempikään matka ei toki ole mikään este. Näin parin ratsastamattoman kuukauden jälkeen en voi luvata pysyväni kyydissä tai osaavani tehdä siellä oikein mitään muutakaan järkevää, mutta parhaani varmasti yritän. ;)

Näin lopuksi täytyy vielä sanoa, että omien mielenliikkeiden seuraaminen tämän hevostelun jatkamisen suhteen on ollut kyllä hyvin mielenkiintoista. Olen aina tiennyt olevani luonteeltani aikamoinen tuuliviiri, mutta nyt nämä hetkessä muuttuvat ajatukset ovat yllättäneet jopa itseni. Ei tässä kai voi muuta todeta kuin että kerran heppatyttö, aina heppatyttö.

Kivaa viikonloppua! :)