Joulukalenterin 5.luukku: Ensimmäinen oma hevonen ja siitä seurannut painajainen

Joulukalenterin ensimmäisessä luukussa kerroin teille harrastukseni alkuajoista ja matkasta hevosen omistajaksi, tässä luukussa on luvassa jatkoa tälle tarinalle. Jos 1. luukku on mennyt ohi suun, niin sen voi käydä katsomassa täältä

Toukokuun 23. päivä vuonna 2003 oli vihdoin se päivä, jota olin odottanut ja josta olin haaveillut. Saisin ensimmäisen oman ponini, ponin nimeltä Ips. Kaikki oli valmiina ja enää jännitettiin menisikö poni ostotarkastuksesta läpi. Myyjä oli viemässä toista hevostaan klinikalle ja hän oli varannut Ipsille samalle reissulle ostotarkastuksen. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen äidin puhelimeen tuli lyhyt viesti, jossa kerrottiin ponin olevan ok. Lähdimme ajamaan myyjää vastaan hakemaan Ipsiä. Perille päästyämme myyjä selitti ettei hän ollut saanut klinikalta papereita ostotarkastuksesta vaan ne tulisivat myöhemmin postissa. Ponista ei kuulemma kuitenkaan ollut löytynyt mitään vikaa. Samaten Ipsin paperit olivat kuulemma kiireessä unohtuneet kotiin ja myös ne hän lähettäisi postin kautta. Papereiden puuttuminen vähän ihmetytti meitä, mutta tiedättekö, kun joku osaa esittää oikein vakuuttavaa ja vaikuttaa kaikin puolin ystävälliseltä niin sitä uskoo melkein mitä vain, varsinkin tällaisessa tilanteessa. Niinpä me sitten hyväuskoisina nielimme selitykset, maksoimme ponin ja lastasimme sen traileriin. 

Ips osoittautui aivan ihanaksi poniksi, se oli äärettömän kiltti ja rauhallinen eikä sen kanssa ollut missään asiassa mitään ongelmia. Jo ensimmäisen viikon aikana menin ilman satulaa pelkän riimun kanssa, hevosen omistaminen oli juuri niin mahtavaa, kuin olin ajatellutkin. Ainut mikä vähän ihmetytti, oli Ipsin hidas palautuminen liikutuksen jälkeen. Pistimme tämän kuitenkin alkuun vain huonon kunnon piikkiin, poninhan sanottiin viime aikoina liikkuneen melko vähän, kun myyjän pojan mielenkiinto ratsastukseen oli lopahtanut.

Kului jonkin aikaa eikä ponin papereita tai sen paremmin ostotarkastuspapereitakaan alkanut kuulua. Myyjältä asiaa kysellessä löytyi aina joku uusi selitys. Yhtenä päivänä tallilla oli eläinlääkäri katsomassa toista hevosta ja äiti kysyi ehtisikö hän vilkaisemaan myös meidän poniamme. Eläinlääkäri oli tuona päivänä kiireinen, joten sovimme ajan toiselle päivälle. Parin päivän kuluttua ell sitten tuli katsomaan Ipsiä ja heti alkuun selvisi, että ponilla on sydänvika, sydämestä kuului todella vahva sivuääni. Myöskään jalat eivät olleet taivutuksissa täysin priimat. Eläinlääkäri suositteli viemään ponin sydämen osalta tarkempiin tutkimuksiin klinikalle ja aika saatiinkin jo seuraavalle viikolle.

Vika sydämessä osoittautui niin pahaksi, että yritimme purkaa kaupan. Tämäkään ei tietysti onnistunut, vaan myyjä heittäytyi mahdollisimman hankalaksi, vaikka asiassa ei ollut mitään epäselvää. Loppujen lopuksi kävi ilmi, että myyjä oli valehdellut suunnilleen kaiken, mikä vain oli mahdollista. Jopa Ipsin ikä oli valehdeltu ja 9-vuotias poni osoittautui 6-vuotiaaksi. Myyjän mukaan Ips oli ollut heillä heidän omistuksessaan kaksi vuotta, mutta todellisuudessa poni oli tuotu suoraan Virosta sinä samana päivänä, kun me ostimme sen. Myöskään minkäänlaista eläinlääkärintarkastusta sille ei oltu tehty, mikä olikin käynyt jo hyvin selväksi. 

Kauppaa ei saatu purettua ja lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä rikosilmoitus. Tässä vaiheessa selvisi, että tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen tällainen tapaus myyjän osalta. Hän oli jatkanut toimintaansa jo hyvän aikaa ja samalla lailla hevoskaupoissa huijattuja löytyi todella paljon.

Me jatkoimme elämää Ipsin kanssa, kun emme muutakaan voineet. Sydänvikahan on siitä erikoinen sairaus, että joidenkin hevosten elämään se ei vaikuta ollenkaan, joten mekin saimme ohjeeksi liikuttaa ponia normaalisti sen vointia seuraillen.

Kuukaudet kuluivat ja Ips vaikutti täysin normaalilta, kunnes sen kunto yhtäkkiä romahti talvella. Poni laihtui hurjasti ja sen mahan alle alkoi kerääntyä valtava nestepatti, jota soitimme ponia koko sen meillä olo ajan hoitaneen eläinlääkärin katsomaan. Kävi ilmi, että syy tuohon pattiin oli sydämessä, joka alkoi olla niin huonossa kunnossa, että ell määräsi Ipsin lopetettavaksi. Maaliskuun 11. päivänä vuonna 2004 hyvästelin ensimmäisen oman ponini omistettuani sen vain vajaa 10 kuukautta. Suru oli musertava.

Oikeudenkäyntiä jouduttiin odottamaan vielä pidemmän aikaa, mutta sen lopulta koittaessa päätös oli tietenkin meidän hyväksemme. Vastapuoli vei asian vielä hovioikeuteen, mutta päätös pysyi edelleen samana. Koko oikeusprosessi kesti kaiken kaikkiaan noin viisi vuotta ja lopulta vastapuoli joutui korvaamaan meille yli kolme kertaa sen mitä olimme itse ponista maksaneet.

En voinut tuolloin enkä voi vielä tänäkään päivänä ymmärtää miten myyjä pystyi tekemään tämän kaiken 13-vuotiaalle lapselle, lapselle jonka suuri haave omasta ponista oli toteutumassa. Toivon että kyseinen henkilö on tuntenut asian suhteen edes pienen piston sydämessään.