Joulukalenterin 10.luukku: Elämää Ipsin jälkeen - oma talli ja tutustuminen elämäni hevoseen

Joulukalenterin 1. ja 5.luukuissa on käyty läpi hevoshistoriaani ja tässä luukussa tarina saa jälleen jatkoa.

Ipsin kuoleman jälkeen hevosrintamalla näytti hetken aikaa hieman hiljaisemmalta. Rahaa uuteen hevoseen ei ollut ja toisaalta taas uskallustakaan ei välttämättä oikein löytynyt edellisen kokemuksen jäljiltä. Ratsastelin milloin missäkin, mutta tylsäksi elämä ei ehtinyt käydä tässäkään välissä hevosen puutteesta huolimatta, sillä meidän äiti päätti haluta oman tallin. Lähistöllä tuli pieni yksityistalli myyntiin ja siitä se ajatus sitten lähti. Meidän äiti on aina ollut vähän sellainen, että kun hän jotain haluaa, niin siitä eteenpäin asiat tapahtuvatkin jo vauhdilla ja hyvä kun ehtii itse perässä pysyä. Oman maatilan ostaminen ei ollut millään lailla suunnitelmissa, joten tämä (niinkuin monet muutkin asiat tässä perheessä ;) tuli aikalailla puskista. Itselläni ei tietysti ollut mitään ajatusta vastaan, vaan olin täydellä innolla mukana ja eihän siinä kauaa mennyt, kun tavarat jo matkasivat muuttoautojen kyydissä kohti uutta kotia.

Tallista löytyi harmikseni vain talvella otettuja kuvia

Uudesta tallista löytyi seitsemän karsinaa, viisi normaalikokoista ja kaksi vähän pienempää ponikarsinaa sekä vesiboksi. Pihalla oli halli kuivikkeille sekä heinille. Myöhemmin hallin toiselle puolelle rakennettiin pihatto Fannylle ja Viiville. Myös hyväpohjainen 20m*40m kokoinen kenttä löytyi.

Satulahuonetta ei vielä muuttaessamme ollut, mutta se rakennettiin heti ensitöiksi. Satulahuoneen lisäksi rakennettiin myös rehuhuone. Frida ja sen joitain kuukausia aiemmin syntynyt varsa Viivi olivat tuolloin äidin omistuksessa ja ponit muuttivatkin uuteen kotiinsa melko pian meidän ihmisten jälkeen. Samoihin aikoihin talliin muutti myös tuttuni risteytysponi Jasse, joka tuli minun ratsastettavakseni siihen asti, että se saataisiin myytyä.

Jasse, tässä kuvassa vielä toisella tallilla

Näkymä huoneeni ikkunasta, Frida pummimassa herkkuja 

Tallikissa Tiikeri

Alkukesä kului tallia kunnostaessa ja Jassen kanssa puuhaillessa. Talliin alkoi kerääntyä myös muita asukkaita yksityishevosten muodossa ja se alkoikin täyttyä hiljalleen. Jokusen viikon kuluttua muutosta Jasse meni kaupaksi, mutta en ehtinyt olla montaakaan hetkeä hevosettomana, kun eräs äidin tuttava tarjosi ylläpitoon kisahevostaan, joka alkoi olla siinä iässä, että sen oli aika jäädä pois isommilta radoilta. Kyseessä oli 20-vuotias pv-ruuna Buckley eli tutummin Hoppa, joka oli tehnyt omistajansa kanssa mahtavan uran esteradoilla.

En ikinä unohda päivää kun istuin ruunan selkään ensimmäistä kertaa, en ollut koskaan ratsastanut niin osaavalla ja upealla hevosella. Ennen koeratsastusta olin vähän mietteliäällä kannalla hevosen iän suhteen, mutta kaikki epäilykset karisivat kertaheitolla ja vain joitain päiviä tämän ratsastuksen jälkeen Hoppa saapuikin jo uuteen kotiinsa.

<3

Hoppa oli aivan uskomaton hevonen, sen kanssa uskalsin mitä vain. Täydellisempää hevosta minulle ei yksinkertaisesti olisi ollut olemassa. Ruuna oli todellinen opetusmestari ja sen kanssa pääsin kokemaan mitä ratsastus ja kaikki hevosiin liittyvä voi parhaimmillaan olla. Hoppa rakasti esteitä yli kaiken ja se oli sanalla sanoen täydellinen hypätessä. Ikinä ei tarvinnut miettiä meneekö se yli, sillä Hopalle sellaista vaihtoehtoa kuin kieltäminen ei ollut edes olemassa. Sileällä ruuna puolestaan oli aika haastava, sitä piti ratsastaa juuri oikein, että sai sen toimimaan haluamallaan tavalla eikä se antanut mitään ilmaiseksi.

Korpikylä, aluekisat

Valmentauduin Hopan kanssa alusta asti ahkerasti niin koulu kuin estepuolellakin ja pian osallistuimmekin jo ensimmäisiin yhteisiin kisoihimme, jotka olivat samalla minun ensimmäiset kilpailuni koskaan. Tämän jälkeen kisaintoni syttyikin totaalisesti ja kiertelimme ahkerasti lähistön kilpailuja. Hoppa toi minut maaliin jokaiselta radalta ja lähestulkoon jokaisesta luokasta johon osallistuimme oli kotiintuomisena ruusuke.

Pari vuotta kisasimme aktiivisesti pikkuluokkia seuratasolla ja yhdet aluekisatkin ehdimme käydä katsastamassa. Pitkän uran tehneenä estehevosena Hopan jalat eivät kuitenkaan enää olleet samassa kunnossa kuin vielä nuorena poikana ja vuoden 2005 jälkeen se saikin jäädä kokonaan eläkkeelle kisatouhuista ja keskityin sen kanssa enää rentoon hyvän mielen liikkumiseen. Vaikka emme kisanneet isoja luokkia ja pysyimme pääasiassa seuratasolla antoi tuo hevonen minulle kisakentillä enemmän kuin olisin ikimaailmassa voinut toivoa. Suurimmaksi yhteiseksi saavutukseksemme jäi seuran junioriestemestaruus vuonna 2005.

Hoppa eleli rauhallista elämää viimeiset vuotensa ja kesäisin se olikin tuttu näky laiduntamassa pihallamme vapaana. Vuonna 2007 vanhuuden vaivat alkoivat kuitenkin vaivata ruunaa enenevissä määrin ja syksyllä oli aika tehdä raskas päätös ja päästää Hoppa laukkaamaan ikivihreille niityille. Tuona marraskuisena päivänä olin varma, että elämäni loppuu siihen paikkaan, pelkkä hengittäminenkin tuotti fyysistä kipua ja tuntui kuin sydäntä olisi revitty irti rinnasta. Puolet minusta oli jättänyt tämän maailman.

Jos jokaiselle ihmiselle on olemassa se yksi hevonen ylitse muiden, se jonka vertaiseksi ei mikään toinen voi koskaan tulla oli Hoppa minulle se hevonen. Kolmen ja puolen vuoden aikana se opetti ja antoi niin paljon, että sitä on mahdotonta edes sanoin kuvailla. Ruuna oli ainut laatuaan, sen viisaus ihmetytti minua kerta toisensa jälkeen ja välillä tuntui kuin se olisi ajatellut niin kuin ihmiset.

Hopan kuolemasta tuli hetki sitten kuluneeksi seitsemän vuotta. Ikävöin sitä edelleen ja tulen varmasti aina ikävöimään. Tätäkään tekstiä kirjoittaessani en säästynyt kyyneliltä. Hoppa oli minulle täydellinen, se oli minun elämäni hevonen. Toivon että vielä jonain päivänä pääsen jonkin toisen hevosen kanssa edes lähelle sellaista luottamusta mikä minulla oli Hopan kanssa.

Oletteko te jo tavanneet elämänne hevosen vai onko niitä peräti ollut useampia? Olisi mukava kuulla teille tärkeistä hevosista. :)