Kinkkua moikkaamassa

Tämän päivän ehdoton kohokohta oli kauan odotettu reissu Nurmijärvelle Kinkkua moikkaamaan. Mikä olisikaan parempi tapa piristää itseään Fannyn voinnin  murehtimisen jälkeen, kuin käydä katsomassa tärkeää hevosystävää? Siinä ajellessani ja elämän menoa miettiessäni oikein hämmästyin, kun tajusin, että Kinkun myymisestä on kohta jo vuosi aikaa. Miten ihmeessä aika voi mennä näin nopeasti? Paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen.

Edellisestä Kinkun moikkaamisesta oli ehtinyt kulua jo puolisen vuotta ja täytyy myöntää, että kyllä meinasi itku päästä, kun tuttu pieni heppanen näkyi karsinassa. En ollut edes tajunnut kuinka paljon olin ikävöinyt sitä. Kinkku oli tapaamisestamme hyvin hämmästynyt ja tuijotti simät suurina, kun kävelin kohti karsinaa. Hassu heppa näytti ihmettelevän, että mistäs hitsistä oikein ilmestyin paikalle, kun ei ole muutenkaan näkynyt moniin kuukausiin.

Ennen tätä päivää olin käynyt katsomassa Kinkkua kerran myynnin jälkeen ja silloin kävin vaan rapsuttelemassa ja höpöttelemässä hepan kanssa, tälle päivälle olimme kuitenkin sopineet Kinkun uuden omistajan T:n kanssa maastolenkin. T lainasi yhtä tallin hevosista ja itse ratsastin tietysti Kinkulla. Kun hevoset oli laitettu kuntoon suuntasimme maastoon. Oli ihanaa olla melkein vuoden jälkeen taas Kinkun selässä ja olo tuntui niin kotoisalta, että taas meinasi alkaa itkettämään. Kyllä on kumma juttu, kun en muuten ole mitään itkijä-tyyppiä, mutta tänään joutui nieleskelemään muutamaankin kertaan. On se vaan edelleen tärkeä ja rakas, vaikka ei olekaan enää luonani. Onneksi Kinkku asuu kuitenkin niin lyhyen matkan päässä, että sitä pääsee helposti katsomaan, kun ikävä yllättää, meiltä ajelee Nurmijärvelle vain vaivaiset 45 minuuttia.

"No okei okei, on mullakin ollut sua ehkä vähän ikävä, saanko nyt niitä porkkanoita??"

Tehtiin aivan ihana lenkki upeissa maisemissa ja kyllä unohtui loistavasti viime päivien murheet. Kyllä tuli hyvään saumaan tämä reissu, juuri tällaista tarvitsinkin tällä hetkellä. Olin ihan unohtanut kuinka hienon hevosen ennen omistinkaan, sen liikkeet ovat jotain niin uskomatonta, että toisella samoin liikkuvalla hevosella tuskin tulen koskaan ratsastamaan. Tuntui kuin se olisi oikeasti lentänyt ja välillä mietinkin, että koskettivatkohan sen kaviot maata ollenkaan.

On todella sääli, ettei Kinkku kestänyt kisakäyttöä, sillä olisi ollut niin paljon annettavaa kouluradoilla. Olen kuitenkin tosi onnellinen siitä, miten heppa voi tällä hetkellä. Se ei olisi voinut löytää parempaa kotia ja oli oikea lottovoitto, että juuri T halusi sen omakseen. Myyminen oli henkisesti todella vaikeaa ja on uskomattoman upeaa nähdä, kuinka onnellinen, tyytyväinen ja elämäniloinen hevonen Kinkku uudessa kodissaan on. Kyllä vaan voi yhden pienen hölmön hevosen ja T:n loistava seura saada elämän tuntumaan taas paljon mukavammalta, toivotaan etten huomenna putoa kovaa ja korkealta. Heti aamusta otetaan siis Fannyn kanssa suunta klinikalle, pitäkää peukkuja, ettei mitään vakavaa löytyisi.