Vuorokausi putoamisesta

Eilisestä putoamisesta alkaa olla kohta vuorokausi ja ensimmäinen yökin on ohi, joten "kriittisin" vaihe päävammojen kanssa alkaa ilmeisesti olla ohi. Yö kului suurelta osin sängyssä pyöriessä, uni ei tullut, koska mielessä oli pelko, entä jos en enää herääkään? Tiedän, että tämä kuulostaa typerältä, mutta itse olen ollut aina terveyteen liittyvissä asiossa melko hysteerinen ja koska eilinen putoaminen oli pahin itselleni tapahtunut tapaturma olin ja olen edelleen aikamoisen hysteerinen.

Joskus neljän jälkeen nukahdin vihdoin ja sain nukuttua muutaman tunnin. Sängystä noustessa totesin, että melkein joka paikkaan sattuu. Eniten jumissa tuntuvat olevan niskan ja kaulan lihakset ja pään kääntäminen on vaikeaa. Koko pää on kosketusarka, mutta eilinen päänsärky on oikeastaan jo poissa, vähän outo olo on silti edelleen. Oikea puoli kropasta on tosi kipeä, varsinkin lonkka ja tästä syystä en meinannut äsken saada laitettua edes sukkaa jalkaan. Oikeastaan ainut osa, johon ei satu on vasen jalka. Melko koomista, koska normaalitilanteessahan se on juuri se mun heikko kohta.

Putoaminen on pyörinyt taukoamatta mielessä, käyn päässäni matkan selästä maahan uudestaan ja uudestaan. Joka kerta tunnen, kuinka pää iskeytyy maahan ja sen kuinka pyörähdän vielä ympäri. Fannyn jalkoja tuntuu olevan joka puolella, mutta ei se kai silti mun päältä tainnut juosta. Vaikka pää on täynnä ajatuksia yksi pohdituttaa eniten; pelkäänkö tämän jälkeen mennä selkään? Olen elämäni aikana pudonnut useita kymmeniä kertoja, mutta niin kuin tuli todettua, tämä on ensimmäinen kerta, kun sattuu pahemmin. Ikinä en muista, että olisin oikein tosi paljon pelännyt ratsastaessani, mutta mikäköhän on asian laita nyt? Vaikka en normaalisti pelästy helpolla, niin luulen, että tämän jälkeen maastolaukkailut jäävät ainakin hetkeksi pois kuvioista, toivon kuitenkin, että maneesin seinien sisäpuolella pystyn olemaan selässä kuten ennenkin.

Eilen mun piti alun alkaen julkaista postaus perjantain kouluvalmennuksesta, mutta se vaihtuikin tuohon putoamistekstiin. Enää ei jotenkin tunnu tärkeältä kertoa kuinka hyvin tunti meni ja miten Fannyn ravissa ja laukassa oli enemmän jäntevyyttä, voimaa ja ilmavuutta, kuin vielä kertaakaan aikaisemmin. Valmennuksesta tuntuu tällä hetkellä olevan ikusuus, silloin olin todella onnellinen ja tällä hetkellä taas kaikkea muuta. Olen epätietoinen ja murehdin koko ajan onko päässäni kaikki kunnossa, vaikka lääkärin mukaan pitäisi olla. Vuorokauden kuluttua on joulu, juhla jota rakastan yli kaiken, mutta nyt en pysty nauttimaan siitäkään. Toivottavasti huomenna olisi jo parempi päivä.