Mitä jos vanha ja totuttu tapa ei olekaan se paras?

Tiedättekö, ihmiset on usein aika sellaisia kaavoihinsa kangistuneita tyyppejä. Eivät kaikki, mutta aika suuri osa kuitenkin. Asiat tehdään mieluummin aina samalla tavalla, eikä niistä tavoista oikein haluttaisi poiketa. Rutiinit tuovat turvaa ja ovat muutenkin hyvä juttu, mutta välillä pitäisi uskaltaa vähän poiketa siltä tutulta ja turvalliselta reitiltä, tehdäkin joku asia ihan erilailla, kuin on aikaisemmin tehnyt ja ollakin täysin vailla ennakooluuloja uuden asian edessä.

Jokaisella meillä on tietyt tavat ja rutiinit ja tottakai omasta mielestä se totuttu tapa on se oikea tapa. Jos joku ehdottaakin tekemään jonkun asian uudella tavalla aika monen ensimmäinen fiilis on epäilevä, voiko tuon tehdä noin, vaikka itse olen tehnyt sen aina näin? Tämä pätee erityisen hyvin ratsastuksessa - olet ehkä vuosikausia tehnyt jonkun liikkeen, esimerkiksi pohkeenväistön jollain tietyllä tavalla ja saanutkin väistön suoritettua ihan kohtuullisesti, mutta sitten joku kehottaa tekemään sen toisin ja kun hetken epäluuloisuuden jälkeen kokeilet tätä uutta tapaa väistö sujuukin sata kertaa paremmin. Kannatti kuunnella neuvoa ja kokeilla uutta tapaa, vaikka arveluttikin vai mitä?

Myönnän, että olen itse juurikin vähän sellainen tapojeni orja ja pidän rutiineista. Tästä huolimatta osaan kuitenkin myös heittäytyä ja mennä fiiliksen mukana ja pyrin aina olemaan avoin uusille ehdotuksille. En pidä omia tapojani ainoina oikeina ja varsinkin hevosten kanssa otan ilolla vastaan jokaisen kokeneemmalta ihmiseltä saamani neuvon ja kokeilen niitä innoissani. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat valmennukset. Omistan mielettömän halun oppia aina vain lisää tästä mahtavasta harrastuksesta ja valmennuksissa en kyseenalaista valmentajaltani saamia neuvoja, vaikka ne olisivat erilaisia aiemmin tekemäni kanssa. Niin monta kertaa on tullut huomattua, ettei se oma tapa välttämättä olekaan ollut paras, joten uudet vaihtoehdot ovat aina tervetulleita. Tästä syystä en ymmärrä ihmisiä, jotka käyvät valmennuksissa, mutta eivät toimi saatujen ohjeiden mukaan, vaan saattavat jopa väittää vastaan. Valmennuksen jälkeen ehkä vielä haukutaan selän takana, että valmentaja ei tiennyt mistään mitään. Miksi tällainen ihminen sitten käy valmennuksissa? Miksi sinne pitää mennä, jos on mielestään niin täydellinen ratsastaja, että ainoa oikea tapa on se oma tapa, eikä olla valmiita ottamaan neuvoja vastaan? Valmentajaa vaihdetaan yhtä tiheään tahtiin kuin sukkia, mutta koskaan ei oteta neuvoista onkeen vaan jatketaan samalla vanhalla tavalla, kun ei olla valmiita kokeilemaan uutta.

Olen viimeisen parin viikon aikana kokenut ahaa-elämyksen juurikin tällaisen uudella tavalla tehdyn asian suhteen ja siitä mun piti itseasiassa tässä postauksessa vain kirjottaakin. Aihe herätti mielessäni kuitenkin enemmän ajatuksia kuin luulinkaan ja edeltävä teksti soljui näppäimistölle kuin huomaamatta.

Tämä uusi tapa ei sinänsä ole mikään iso juttu, mutta sillä on ollut vaikutusta moneen asiaan.
Suurin osa ratsastajista verryttelee hevosen järjestyksessä käynti-ravi-laukka ja näin olen itsekin tehnyt aina. Muutamia kertoja olen kuullut kuinka jotakin tuttua tai kaveria on kehotettu vähän vanhemman tai muuten jäykemmän hevosen kanssa aloittamaankin käynnin jälkeen suoraan laukassa, mutta itselle se on jostain syystä ollut juurikin sellainen hui-kauhistus-ajatus. Olen ylipäätään ollut aina tosi tarkka riittävän ja kunnollisen alkuverkan suhteen minimoidakseni venähdyksien, revähdyksin ja muiden loukkaantumisten riskit ja ilmeisesti tästä syystä ajatus verryttelystä, jossa ravi jääkin kokonaan pois välistä on tuntunut arveluttavalta, epäilyttävältä. Olen kai alitajuntaisesti ajatellut, että tehdessäni niin on hevosella satavarmasti joka jalassa jännevamma ja kymmenen murtumaa, näin kärjistettynä ilmaistuna. Toinen syy tähän on tietysti se, että koska kyseinen asia on aina tehty samalla tavalla on tuntunut hurjan pelottavalta, että sen tekisikin nyt ihan erilailla. Taas päästään tähän, että pitäisi muistaa unohtaa ne ennakkoluulot!

Onnin perus-ongelma on jäykkyys ja askellajeista laukka on sille tällä hetkellä ravia helpompaa, joten yhtenä päivänä sitten päädyin kokeilemaan alkuverkkaamista käynnin jälkeen suoraan kevyessä laukassa. Hevonen oli hieman ihmeissään saadessaan käyntityöskentelyn jälkeen heti laukka-avut, mutta ihmetyksestä selvittyään se oli tästä muutoksesta hyvinkin mielissään. Laukka oli todella hyvää, rentoa ja pyörivää ja kun sen jälkeen sitten siirsin raviin, oli tässäkin askellajissa meno huomattavasti helpompaa, kun hevonen oli päässyt ensin vertymään kunnolla laukassa. Tästä kokeilusta lähtien olen joka kerta alkuverkannut tämän uuden kaavan mukaan ja se tuntuu sopivan Onnille paremmin kuin hyvin. Poissa ovat aiemmat alkuratsastuksen säätämiset ja ravin kanssa tuskailut ja hevonen on mieleltäänkin paljon tyynempi, kun hommia aletaan tehdä kunnolla verkka-laukkojen jälkeen. Kannatti siis vaihtaa tuttu ja turvallinen uuteen, työskentely muuttui kertaheitolla helpommaksi niin hevoselle kuin ratsastajallekin.

Oletteko te kokeneet samanlaisia ahaa-elämyksiä tai löytäneet uudesta tavasta jollain lailla ratsastusta helpottavan avun? Tai alkuverkkaako joku muukin hevosensa ravin sijasta laukassa?

P.S.Pahoittelut kuvien järkyttävän huonosta laadusta, pakko se vaan on myöntää, että meidän perus-järkkärillä ei tässä harmaudessa enää saa kunnon kuvia otettua edes keskellä päivää. Aurinkoisia päiviä odotellessa!