Joulukalenteri tänä vuonna?

Joulukuu lähestyy hirmuista vauhtia ja se tarkoittaa tietysti myös sitä, että monessa blogissa alkaa joulukalenteri. Olen itse kahden vaiheilla kalenterin suhteen, toisaalta haluaisin kovasti tehdä kalenterin, kun siitä niin kovin viime vuonna tunnuttiin tykkäävän, mutta samalla mietin myös, että osaisinko tehdä enää yhtä kiinnostavia luukkuja. Viime vuonna tykätyimpiä luukkuja olivat ne, joissa kerroin ratsastushistoriastani ja entisistä hevosistani, mutta mitäs nyt kun sen suhteen on kaikki jo kerrottu? Vieläköhän sitä keksisi muita kivoja aiheita, joista teille voisi tarinoida. Bloggaajana kun tietysti tahtoisi, että uusi kalenteri olisi aina edellistä parempi. ;) Myös sen takia haluaisin tehdä kalenterin, että saisin sillä vähän korjattua tätä tämän vuoden surkean vähäistä postailua, olisi sitten teillä lukijoillakin edes lähes kuukauden verran luettavaa päivittäin.

Päätöksiä kalenterin suhteen olisi tehtävä viimeistään nyt, ettei kiire pääse yllättämään luukkujen suhteen mikäli kalenterin päädyn tekemään, joten tässä vaiheessa tarvittaisiinkin vähän teidän apuanne. Haluaisitko sinä tänä vuonna seurata tässä blogissa joulukalenteria ja mikäli haluat, niin mistä aiheista? Mikä kiinnostaa? Millaisista postauksista tykkäät?

Mikäli teidän puoleltanne näytetään joulukalenteri-idealle vihreää valoa ja kommentoitte ahkerasti millaisia juttuja tahtoisitte luukuista löytää pyrin toteuttamaan kalenterin, jos se muidenkin olosuhteiden puolesta näyttää mahdolliselta. Nyt kipin kapin kommentoimaan, niin katsotaan kuinka käy! :)

Vieraissa palauttelemassa varmuutta hyppäämiseen

Olen joskus aiemmin kirjotellut siitä, kuinka kieltäminen on itselleni kamala mörkö. Kun on omistanut hevosen, joka kieltää kerta toisensa jälkeen jättää se väistämättä jonkinlaisen jäljen. Minulle tämä hevonen oli Pausa ja tuon hevosen jälkeen itseluottamusta hyppäämisen suhteen palauteltiinkin pidemmän aikaa. Yhä edelleen tuo mörkö nostaa päätään aina hevosen kieltäessä ja sanottakoon, että Onni ei ole ollut paras mahdollinen hyppykaveri minulle epävarmuutensa takia juuri tästä syystä. Kuten olette blogista saaneet lukea ei hyppääminen O:n kanssa useinkaan suju kuten elokuvissa, välillä ruuna yllättää tekemällä loistavan treenin ilman merkkiäkään kyttäämisestä tai kieltelystä, mutta yhtä usein se myös yllättää täysin päinvastaisella tavalla ja käyttäytyy kuin ei olisi koskaan esteitä nähnytkään. Kuluneen reilu vuoden aikana hyppääminen on pikkuhiljaa jäänyt selvästi vähemmälle. Jokainen huonosti mennyt estetreeni on syönyt omaa itseluottamusta ja ajoittain olen huomannut jopa vältelleeni hyppäämistä Onnin kanssa.

Pohdin jokin aika sitten, että mun olisi pakko päästä hyppäämään jollain varmalla hevosella saadakseni vähän itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseeni sillä saralla takaisin ja tilaisuus tähän tarjoutuikin sattumalta melkein saman tien. Kävin moikkaamassa pitkästä aikaa Kinkkua pari viikkoa sitten ja kuinka ollakaan K:n uusi omistaja kysäisi olisinko mahdollisesti halukas menemään joku kerta tallilla järjestettävään Matti Eklundin estevalmennukseen Kinkulla. Ilmoitin tietysti intopiukeana melkein riemusta hyppien, että menisin enemmän kuin mielelläni ja tästä reilu viikko eteenpäin istuin jälleen K:n satulassa, tällä kertaa estevalmennuksen merkeissä.

Kinkun myymisestä tulee pian kuluneeksi kolme vuotta ja tänä aikana olen istunut ruunan selässä kaksi kertaa. Kummallakin kerralla on oltu maastossa ja näin ollen kunnon ratsastuksesta ei oikein voi puhua. Alkuverkassa olinkin aivan hukassa, eikä K:n ratsastus varsinaisesti tullut vanhasta muistista. Hetken siinä pyörittyäni aloin kuitenkin pikkuhiljaa saada edes jotain tolkkua hommasta.

Valmennuksen aluksi mentiin paria maapuomia ja oli kiva huomata kuinka hyvin säädeltävissä Kinkun laukka oli, askel osui kohdalleen melkeinpä joka kerta. Hetken kuluttua puomien lisäksi mukaan otettiin myös pieni kahden esteen innari. Aika pian tämän jälkeen lähdettiin ratsastamaan muutamaa erilaista rataa. Pienistä esteistä suoriuduimme ihan ok, mutta kyllähän se alkuun aikamoista hakemista oli. Suurimmaksi osaksi paikat esteille löytyivät suht hyvin, mutta toki mukaan mahtui myös useampi virhearvio. Esteiden noustessa vähän reilummin olin pari ekaa kertaa ihan hukassa, kun homma ei varsinaisesti ollut vielä ihan täysin hanskassa ja olo oli kuin kalalla kuivalla maalla. Asiaa ei varsinaisesti helpottanut se, että Kinkulla on edelleen maailman kummallisin hyppytyyli, jossa mukana pysyminen ei olekaan ihan peace of cake, varsinkaan näin pitkän tauon jälkeen. Viimeisellä kerralla kuitenkin tuntui, että sain vihdoinkin jollain tasolla jutun juonesta kiinni ja siihen oli hyvä lopettaa.

Valmennuksen jälkeen mulla oli tosi hyvä mieli. Oli ihana päästä hyppäämään hevosella, joka ei varmasti kiellä. Oma vähäinen hyppääminen ja rutiinin puute kuitenkin näkyi omassa tekemisessä selvästi ja oli tuskastuttavaa huomata, että jännitin kieltämistä myös nyt, vaikka tiesin, että K:n kanssa siitä ei olisi pelkoa. Onneksi oli niin kiltti ja rehellinen hevonen, joka ei välittänyt kuskin säätämisestä. Kaikin puolin todella hyvä valmennus ja myös Matin tyyli opettaa oli itselleni sopiva. Toivottavasti päästään treenaamaan samoissa merkeissä vielä toistamiseenkin!

Loppuun vielä vähän videomateriaalia tuosta räpiköimisestä.

Miksi se on niin vaikeaa?

Kyllä on aikoihin eletty, vuoden ensimmäiset kunnon ratsastuskuvat tältä vuodelta saatiin otettua lokakuussa. Siis lokakuussa, aikamoista. Johan tässä ehti melkein jo vuosikin vaihtua. Ihana Laura kävi kuvailemassa meitä jo viime kuun puolella, mutta edellisessä postauksessa mainitsemistani kiireistä johtuen en ole näitä ehtinyt aiemmin laittaa näytille.

Kuvia katsellessa teki välillä mieli pistää silmät kiinni omaa istuntaa katsellessa. Miksi se on niin vaikeaa? Miten tuntuu olevan niin mahdoton tehtävä istua siellä selässä niin kuin normaalit ihmiset? Kun ei moneen kuukauteen näe kuvamateriaalia omasta ratsastuksestaan voi tuudittautua siihen ajatukseen, että ihan viisaalta se oma tekeminen siellä selässä näyttää. Tai sitten ei näytä, ei sinne päinkään. Järkytys on vielä suurempi sitten, kun niitä kuvia vihdoin saa siihen ihmeteltäväkseen.

Oma istuntani ei ole koskaan ollut sieltä parhaasta päästä ja kevään ja kesän aikana se huononi entisestään valmennusten jäädessä vain satunnaiseksi. Kropassani on jumeja, vinouksia ja muita ongelmia, joiden takia omalla kohdallani hyvä ja rento istunta ei tule luonnostaan. Asiaa ei myöskään helpota rintarangasta löytyvä skolioosi.

Kuluneiden kuukausien aikana olen huomannut ratsastamisen vaikeutuneen entisestään ja vinouteni on tuntunut pahenevan. Syksy on tuonut mukanaan myös entistä jumisemmat lihakset. Kiireiden keskellä itsensä huoltaminen tuppaa vaan usein unohtumaan ja asiaan herää vasta, kun ihan oikeasti tuntuu pahalta. Tämä on niin iso virhe, eritoten meillä ratsastajilla, koska meidän oma olemisemme vaikuttaa hyvin vahvasti siihen toiseen osapuoleen eli hevoseen. Miten voimme odottaa hevosen tekevän hyviä suorituksia, jos emme itse pysty omien vinouksiemme, jäykkyyksiemme tai muiden asioiden takia pyytämään oikein? Niimpä. Ei se auta, että hevosta hoidatetaan hierojilla, fyssareilla, kiropraktikoilla ja kaikilla muilla mahdollisilla, jos ratsastaja ei pidä itsestään samalla tavalla huolta.

Yksi monista istuntaongelmistani, yliryhti

Ja tässä taas päinvastainen, mutta ehkä vallitsevin ongelmani, eli könötys. Uutena juttuna näistä kuvista löytyi lysyssä oleva vasen kylki

Edellisessä postauksessa kerroin Onnin "huoltorupeamasta", joka alkoi jokunen viikko sitten. Samoihin aikoihin alkoi sama homma myös tällä tiimin kaksijalkaisella. Olen käynyt useamman kerran hierojalla ja nyt edessä olisi pitkästä aikaa myös käynti osteopaatilla. On jo aikakin käydä laittamassa nikamia ojennukseen, sillä varsinkin lantio tuntuu jälleen vinoutuneen samaan vanhaan virheasentoon. Kohta tässä ollaankin toivottavasti sitten taas entistä ehompia.

Muistataan hei kaikki huolehtia myös siitä omasta kropasta, niin on hevosillakin kivempaa työskennellä meidän kanssa! :)

Fyssaria, kiropraktikkoa ja fasciakäsittelyä

Takana on todella kiireinen lokakuu, mutta nyt saan vihdoin huokaista ja elämä alkaa palata taas normaaleille raiteilleen. Viime kuussa olin oman työni lisäksi tuuraamassa toisessa kaupassa muutaman viikon ja tämän takia aika oli totaalisen kortilla. Useampana päivänä lähdin aamulla puoli kahdeksan aikoihin ja pääsin kotiin takaisin yhdeksän jälkeen illalla, joten eipä tarvinnut miettiä miten sitä aikansa kuluttaisi. Tämän lisäksi Onnin vararatsastaja muutti muille maille, joten pientä sumplimista on ollut aikataulujen suhteen, että kaiken on ehtinyt tekemään. Blogi oli usein mielessä ja postauksiakin olisi ihan jonoksi asti, mutta aikaa kirjoitteluun ei yksinkertaisesti ole ollut.

Näiden viikkojen aikana olemme etsineet apuja Onnin liikumiseen ja ratsastuksellisiin ongelmiin niin fyssarin, kiropraktikon kuin fasciahoitajankin toimesta.

Ensimmäisenä tämän "huoltorupeaman" aloitti hevosfysioterapeutti Fanny Littorin, josta olin kuullut paljon hyvää. Fanny kävi ensin koko hevosen läpi ja halusi sen jälkeen nähdä Onnin liikkeessä. Pyöritin O:ta hetken liinassa kumpaankin suuntaan ympyrää pienentäen ja suurentaen ja tämän jälkeen käsittelyä taas jatkettiin. Lihaksistosta ei löytynyt kummempaa huomautettavaa, mutta syyn ongelmiin Fanny paikansi oikeaan istuinkyhmyyn aivan hännän viereen, josta löytyi vanha vamma, jonka käsittelyyn Onni reagoi. Hoidoksi Arnikaa ennen ratsastusta, Voltarenia ratsastuksen jälkeen ja myöhemmässä vaiheessa laseria. Vamma ei vaadi liikutuksen suhteen muutoksia ja Fanny totesikin ettei tämä ole mikään levolla paraneva vaiva ja on ollut Onnilla varmasti jo kauan. Myös ruokintaan tuli muutosta.

Suunnilleen viikko fyssarin käynnin jälkeen oli vuorossa kiropraktikon käsittely, kun saksalainen Geert kävi jälleen tallillamme. Onni on käsitelty Geertin toimesta aiemmin kaksi kertaa viime syksynä ja varsinkin ensimmäisellä kerralla rangasta löytyi paljon korjattavaa. Tällä kertaa ei löytynyt mitään isoa vikaa, mutta sen sijaan useita pieniä juttuja kyllä. Selässä rangan oikealla puolella oli neljä kohtaa, joita korjattiin ja tämän lisäksi suoristettiin vasemmalle vinossa ollut ristiluu. Nämä selittävät hyvin pitkälle sitä miksi Onni on ollut niin järjettömän vino.

Kiropraktikon käsittelyn jälkeen pidin Onnilla kevyen viikon, että se pääsi palautumaan kunnolla hoidoista. Korjauksien jälkeen ottaa aina oman aikansa, että kroppa löytää uudelleen tasapainonsa, joten annoin suosiolla muutaman vapaapäivän ja sen jälkeen juoksuttelin vaan rennosti jokusen kerran ennen kuin jatkettiin taas treenejä.

Viimeisimpänä Onnilla oli fasciakäsittely tämän viikon tiistaina. Isoin löydös oli oikeassa takapolvessa, johon koskiessa O ilmoitti hyvin selkeästi, että nyt ei muuten tunnu kivalta. Kaikki lihakset polven ympäriltä olivat aivan jumissa. Tuona samaisena päivänä Onnilla oli ollut vieruskaverin kanssa tarhassa päivällä kunnon rallit ja se oli ratsastaessakin huonompi ja jumisempi kuin kuukausiin, niin tiedä sitten oliko tuo ongelma polvessa tästä johtuva uusi juttu vai onko se ollut jo pidempään ja osasyynä ratsastuksellisiin ongelmiin, joita meillä on ollut. Hoitona tähänkin tuli parin viikon kuuri Arnikaa ja jos tästä ei ole apua siirrymme seuraaviin vaihtoehtoihin. Pienempiä jumeja löytyi lavoista ja alakaulasta.

Nyt on sitten ainakin tutkittu, ihmetelty ja hoidettu. On mahdotonta lähteä arvailemaan onko syy ongelmiin pääasiallisesti vain joku näistä löydöksistä, mutta epäilisin, että kyseessä on kaikkien vaivojen summa.

Neljä starttia, kolme voittoa

Täytyy kyllä sanoa, että Iinan ja Poppiksen kilpaura ei paljon paremmin olisi voinut alkaa. Takana on tällä hetkellä kahdet kisat - neljä starttia, joista kolmesta on ollut kotiin viemisenä sinivalkoinen ruusuke. Ensimmäiset kisat hypättiin Jokelassa 12.9 ja toiset kisat tänään Hämeenlinnassa Alaspäässä.

Super poni! 

Jokelan kisoissa matka loppui ensimmäisessä luokassa lyhyeen, kun matka tyssäsi hylkyyn kieltojen seurauksena jo heti toiselle esteelle, mutta kaikeksi onneksi radan sai tästä huolimatta jatkaa loppuun ja alkukankeuden jälkeen kaikki sujuikin ilman ongelmia ja P hyppäsi tosi hyvin.

Kun ensimmäisen radan jännityksistä oli päästy eroon oli toisessa luokassa jo alusta asti ihan eri meininki ja kaksikko suoritti puhtaan radan hyvällä ajalla. Kielloista ei ollut tietoakaan ja poni oli ihan liekeissä. Tällä suorituksella irtosikin sitten luokan voitto, joten aika huima skarppaus ensimmäiseen luokkaan verrattuna.

Jokela 70cm

Jokela 70cm

Jokela

Kilvanajoja jatkettiin tänään sitten Hämeenlinnassa, jossa luokkina olivat 50cm ja 70cm. Ensimmäisessä luokassa arvosteluna oli A.2.0 ja puhtaalla hyvässä tempossa etenevällä radalla napsahti sitten voitto kotiin. Samalla tyylillä jatkettiin myös 70cm luokassa ja kaksikko teki tasaisen varmaa työtä jälleen puhtaalla radalla ja niin uskomatonta kuin se onkin, niin voitto tuli myös tästä luokasta. Hitsi, että oltiin koko porukka ihan fiiliksissä! Mieletöntä!

Iinan ja Poppiksen menoa oli kyllä taas niin mukava katsoa. Siistiä ja tasaista suorittamista. On se vaan taitava likka ja ponikin tietää tasan tarkkaa mitä se on tekemässä. Mietiskelin taas tänään kuinka äärettömän hyvän opetusmestarin Iina tuosta Poppiksesta oikein onkaan saanut. On nuo kypsempään ikään ehtineet hevoset ja ponit vaan täyttä kultaa ja korvaamattomia tuomaan nuorille ratsastajille onnistumisia ja hyviä kokemuksia kilparadoilta.

Mahtavien suoritusten lisäksi päivän kruunasi meidän pienen ponin palleron Wilman näkeminen. En ollut nähnyt W:tä sen jälkeen, kun se vajaa pari vuotta sitten lähti meiltä ylläpitoon ja oli ihana nähdä tuota pientä karvapalloa. Vimpu hyppäsi pienen ja tomeran kuskinsa kanssa 50cm luokan puhtaasti ja voi että sitä ihastelun määrää, minkä poni jälleen kerran aiheutti katsomossa. Ei sitä menoa yksinkertaisesti vaan voi katsoa hymyilemättä.

Oikein mukava kisapäivä, vaikka kylmyys vähän vaivasikin. Nyt kun ei ole tullut tänä vuonna pahemmin kisaturistina pyörittyä on riittävä pukeutuminen selvästi vielä vähän hakusessa. Ensi kerralla sitten pilkkihaalari päälle, niin eiköhän ala tarkenemaan. ;)

Gone, but never forgotten

Tasan vuosi sitten kaikki tapahtui viimeistä kertaa.

Kävelin navetan nurkalta tarhalle, näin maailman kauneimman keltaisen ponin, joka nosti päänsä ja hörisi. Astuin tarhan portista sisälle ja Fanny käveli luokseni. Upotin käteni pehmeään karvaan, rapsuttelin ja silittelin. Fanny tutki käsiäni ja hamusi turvallaan kasvojani, nauroin. Nautin pehmeän turvan kosketuksesta poskellani, tiesin etten pian saisi kokea sitä enää. 

Päästin Fannyn syömään vihreää tarhan ulkopuolelle ja harjailin sitä samalla. Annoin herkkuja, porkkanoita ja leipää. Halusin että ponilla olisi kokoajan mahdollisimman hyvä olla. 

Vietin Fannyn kanssa tunteja, mutta lähdön aika tuntui silti tulevan liian pian. Tälle matkalle en olisi tahtonut lähteä, mutta tiesin ettei vaihtoehtoja ollut. Puin kuljetussuojat ja talutin Fannyn traileriin. Se seurasi luottavaisena perässäni ja hirnui kotiin jääville poneille. 

Minuutit tuntuivat kuluvan aivan liian nopeasti. Pian olimme perillä määränpäässä. Talutin Fannyn ulos trailerista. Poni oli vähän ihmeissään uudesta paikasta, mutta käyttäytyi kiltisti kuten aina. Pikaisen asioiden läpikäymisen jälkeen jäimme odottelemaan hetkeksi. Pelkäsin minuttien kulumista, pelkäsin hetkeä, kun minun täytyisi päästää irti. Mikään tässä maailmassa ei olisi pystynyt valmistamaan minua tuohon hetkeen. Irrottaessani käteni riimunnarusta tuntui kuin koko sydän olisi revitty irti rinnasta. Kävellessäni pois minut valtasi tyhjyys, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.

Auton lähtiessä liikkeelle perässä oli enää tyhjä traileri. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani.

Nyt Fannylla oli hyvä olla. Taivas oli saanut kauneimman enkelin.  

Catherine Laurentyn valmennusviikonloppu 19-20.9

Viime viikonloppuna meillä oli Onnin kanssa harvinaista herkkua, kun pääsimme pitkästä aikaa valmentautumaan oikein kunnolla ja ihan kahden peräkkäisen päivän verran. Meidän tallilla käy useamman kerran vuodessa ulkomaisia koulupuolen valmentajia ja nyt vihdoin pääsin itsekin ensimmäistä kertaa osallistumaan tällaiselle kurssille. Valmentajana toimi belgialainen Catherine Laurenty, joka opettaa klassisempaa ja pehmeämpää ratsastustyyliä. Catherine on itse ollut kuuluisan Nuno Oliveiran oppilaita.

Täytyy kyllä sanoa, että viikonloppu oli niin silmiä avaava, etten oikein edes tiedä miten siitä lähtisin kirjoittamaan. Sain noiden kahden päivän aikana niin mielettömiä ahaa-elämyksiä, ettei ole tosikaan. Vihdoin joku opetti ratsastamaan sillä tyylillä millä minä haluan hevosia ratsastaa. Tämä on se tyyli, jota olen jo vuosia hakenut. Pehmeämpi ja hevosta kuunteleva tapa. Hitsit, tällaista sen kuuluu ollakin.

Lauantaina valmennus aloitettiin tekemällä aluksi pitkään töitä käynnissä. O on ratsastaessa todella helposti jännittyvä ja alkaa turhan kiireiseksi, joten rauhallinen ja kokoajan samana pysyvä tahti oli ensimmäinen asia, jota lähdettiin hakemaan. Paljon loivia avoja ja vastataivutuksia, niin suoralla, kuin ympyrälläkin. Pieni taivutus ja tarkkana sen kanssa, ettei lähdetty pyytämään liikaa. Suoristuksen jälkeen Onni yritti aluksi lähteä aina kiirehtimään, mutta pikkuhiljaa se ymmärsi, että rauhalliseen tasaiseen tahtiin voi jäädä myös tehtävän jälkeen.

Käyntityöskentelyn jälkeen jatkoimme samaa ravissa. Onnin annettiin hakea itse sopiva ravin tahti, jossa sen olisi helppo liikkua ja suorittaa tehtävät. Tahti oli aluksi jopa aika hitaan tuntuinen, mutta jäykkyyteen taipuvaisena tämä on juuri se mitä Onni tarvitsee, aikaa vertyä rauhassa. Pikkuhiljaa O:n vertyessä ravia voitiin lähteä kasvattamaan ja kylläpäs vaan lähti löytymään aika kivanlaisia pätkiä, sitä kaivattua joustoa ja pehmeyttä. Lopuksi otettiin vielä vähän laukkaa, joka toimi samaten hyvin, tosin pientä väsymistä hevosessa oli jo ehkä vähän havaittavissa.

Onni toimi koko valmennuksen ajan tosi hyvin ja oli todella keskittynyt, mikä on normaalisti hyvin haastavaa tuolle adhd:lle, joka etsii kaiken aikaa mörköjä, joita voisi säpsyä ja kytätä. Oli mahtavaa miten valmennuksen edetessä Onni alkoi liikkua aina vain rennommin ja tyytyväisemmin. Myös se kuinka pienillä avuilla O alkoi liikkua tuli täytenä yllätyksenä.

Sunnuntaina jatkettiin samojen asioiden parissa ja edelleen sujui tosi kivasti. O tiesi jo paremmin mitä siltä odotetaan ja kiirehtiminen oli heti alusta alkaen poissa. Taas tehtiin mielettömän hyviä pätkiä. Lopuksi laukassa ilmeni vähän kyttäämistä keskioven kohdalla, mutta luulen, että Onni alkoi olla siinä vaiheessa jo vähän väsynyt ja tämä ilmeni sitten muiden virikkeiden etsimisellä.

Aivan mahtava kurssi, eikä olisi voinut kyllä osua parempaan saumaan. Viimeisten kuukausien aikainen harva valmentautuminen todellakin näkyy ja olen ollut pienoisessa kriisissä ratsastukseni suhteen. Oma tekeminen on tuntunut olevan ihan hukassa ja siihen saatiin nyt onneksi hyvin apua. Valmennuksessa keskityttiin paljon istuntaan ja oli mieletöntä huomata kuinka suuria eroja pienillä muutoksilla tapahtui. Myös se tuli huomattua, että oma kroppa alkaa taas olla sen verran jumissa, että osteopaatilla tai vastaavalla käyminen alkaisi olla enemmän kuin ajankohtaista. Varsinkin vasen lonkka on niin jumissa, että pohkeen käyttö on todella hankalaa. On vaikeaa yrittää istua rentona selässä, kun joka paikasta tuntuu kiristävän. Varsinkin ensimmäisenä päivänä tuli kuultua enemmän kuin pari kertaa "rentouta jalka, rentouta käsi, rentouta selkä", toisena päivänä näihin osasikin sitten jo onneksi kiinnittää itse paljon paremmin huomiota.

Todella antoisat kaksi päivää. Paljon uusia ajatuksia. Onnea siitä, että itselle omimmalta tuntuva ratsastustyyli vihdoin löytyi. Nyt vaan treeniä, treeniä ja treeniä. Herkkyyttä ja pehmeyttä etsimään, vielä entistäkin pehmeämmällä tavalla.

Kesä 2015, mitä jäi mieleen?

Syyskuuta on eletty tässä jo jokusen päivän verran ja se taitaa kai väistämättä tarkoittaa sitä, että kesä on virallisesti taakse jäänyttä elämää. Kesä oli tänä vuonna hieman normaalia lyhyempi ja tuntui olevan ohi ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaakaan. Vasta elokuussa saatiin nauttia hellepäivistä ja auringosta ja siksipä tuntuukin hullulta, että nyt eletään jo syksyä. Puut pudottavat lehtiään ja päivät ovat viilentyneet huomattavasti.

Mitä kesästä 2015 sitten jäi niin sanotusti käteen? Viime vuoden kesä oli tapahtumarikasta aikaa, ostettiin tila, tehtiin hiki hatussa talliprojektia, ajelin ympäri Etelä-Suomea etsimässä uutta hevosta, ostin Onnin, ponit muuttivat kotiin ja yritin nauttia jokaisesta hetkestä Fannyn kanssa, koska tiesin ettei niitä ollut enää paljon jäljellä. Edelliseen verrattuna tämä kesä on ollut hyvinkin rauhallinen, eikä mitään kummempia ole hevosasioiden suhteen tapahtunut, mutta muuten kylläkin.

Tytöt reissaa!

Vaikka hevosten suhteen tilanne on pysynyt tasaisen muuttumattomana oli kesä 2015 noin muuten yksi parhaista ikinä. Alkukesä meni vielä vähän huonoilla fiiliksillä kevään vastoinkäymisten jälkeen, mutta heinäkuussa aloin päästä taas jaloilleni ja siitä se ilo vasta alkoikin. Aloitin lomani heinäkuun puolessa välissä ja heti ensimmäisellä viikolla lähdimme ystäväni kanssa pienelle roadtripille. Emme suunnitellut alkuun yhtään mihin menemme, puhumattakaan että olisimme varanneet valmiiksi yöpymispaikkoja, vaan lähdimme reissuun sillä mielellä, että katsotaan mitä vastaan tulee. Jos tienviitassa luki joku hauskan kuuloinen paikka, niin sinne mentiin.

Ensimmäisenä päivänä päädyimme muutaman pienemmän paikan kautta Poriin, jossa käytiin vähän shoppailemassa ja pyörimässä siellä täällä. Myös Yyteri tuli katsastettua, kun kumpikaan ei ollut siellä aiemmin käynyt. Illalla aloimme miettimään yöpymispaikkaa ja koska olimme ajatelleet lähteä seuraavaksi Naantalin ja Turun suuntaan, katselimme mitä siellä päin tai matkalla sinne olisi tarjolla. Emme haluneet majoittua tavallisessa hotellissa, joten katselimme hieman erilaisia vaihtoehtoja. Sopiva bed & breakfast-paikka löytyi Merikarvialta ja lähdimme ajelemaan sinne päin. Kiva uusi kokemus tuollainen erilainen majoitus ja tykättiin kummatkin todella paljon.

Paimiossa mansikkatilalla

Matka jatkui heti aamusta ja suunta tosiaan Turkua kohti. Matkalla pyörähdettiin vielä Raumalla ja Naantalissa. Loppupäivän Turussa pyörittyämme tehtiin taas pientä suunnitelmaa siitä mihin päin seuraavana päivänä lähtisimme suuntaamaan ja olihan sitä tietysti Hankoon päästävä. Katselimme taas saman tyylistä majoitusta matkalta ja sopiva paikka löytyi Paimiosta mansikkatilalta, ihan keskeltä peltoja. Vaikka tykkäsimme kovasti jo Merikarvian paikasta oli tuo mansikkatila ihan mieletön paikka. Upeat maisemat ja löytyi niin uimalampi kuin pihasaunakin.

Hanko

Seuraavana aamuna matka jatkui taas ja päämääränä tosiaan Hanko. Siellä hetken pyörittyämme suuntasimme Porvooseen ihastelemaan vanhaa kaupunkia ja ostamaan maailman parasta suklaata. Porvoo jäi viimeiseksi pysähdyspaikaksemme ja sieltä ajeltiin illalla väsyneinä, onnellisina ja monta muistoa rikkaampina kotia kohti. Mahtava reissu ja tarkoituksena olisi tehdä ensi kesänä samanlainen johonkin muualle päin Suomea.

Kesäpäivän viettoa Helsingissä

Kesällä tuli nähtyä todella paljon kavereita, tehtyä yhtä sun toista ja tutustuttua moneen uuteen ihanaan ihmiseen. Oli niin mökkeilyä, beachin pelaamista, mansikoita, jätskiä kuin tanssimista aamuun asti.  Heppailu kuului tietysti myös kesään, vaikkei siitä tässä tekstissä niin kovin puhutakaan. Onni on kyllä hoidettu ja ratsastettu ihan normaalisti koko kesän ajan, vaikka allekirjoittanut onkin huidellut vähän siellä sun täällä. ;)

Aamulenkki, aurinko ja yks aika onnellinen tyyppi <3

Kaikenkaikkiaan aivan  mahtava kesä. Näillä fiiliksillä jaksaa taas pitkälle syksyyn!

Miten sun kesä sujui? Mikä jäi parhaiten mieleen? 

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan: esittelyssä Poppis

Poppiksen muutettua meidän perheeseen viime vuoden lopussa lupailin kirjoittavani ponista tarkempaa esittelyä myöhemmin, mutta erinäisistä syistä kyseisen postauksen kirjoittaminen on venähtänyt ja venähtänyt. Eikö sitä kuitenkin niin sanota, että parempi myöhään kuin ei silloinkaan, joten nyt olisi tarjolla vähän tietoa uusimmasta tulokkaasta, joka toki on tässä perheessä jo hetken aikaa tosiaan ehtinyt viettääkin. ;)

Aloitetaanpa vaikka ensin näillä perustiedoilla, jotka lunttasin sukupostista ponin papereiden ollessa tällä hetkellä käsieni ulottumattomissa.

Fabulo

i.Rosedale Falcon   e.Julchen

Syntynyt. 3.6.1994

Rotu: welsh, sektio B

Sk: 139,7cm

Poppis on syntynyt Saksassa, josta sen on tuonut loppuvuodesta 2003 Suomeen Messilän Kartanon Talli Oy. Tämän jälkeen poni ehti olla (ainakin Hippoksen mukaan) kahdella omistajalla ennen kuin se päätyi meidän tallillemme Iinan kaverin omistukseen. Kovin paljon tietoa meillä ei ole Poppiksen elämästä ennen meidän tallille tuloa, mutta edellisissä kodeissaan poni on ilmeisesti tehnyt pääasiassa uraa esteratsuna. 

Poppis ostettiin Iinan kaverille ensimmäiseksi poniksi ja alkuvaikeuksien jälkeen se toimikin tässä tehtävässä hyvin. Olen itse päässyt näkemään ponia alusta asti, sillä pidin tytölle alkuun estetunteja, että hän pääsi alkuun Poppiksen kanssa ja noihin aikoihin myös ratsastin ponia jokusen kerran. Tullessaan P oli äärettömän kuuma ja kaikin puolin aika säpäkkä tapaus ja suht kokematon tyttö meinasi välillä olla sen kanssa vähän pulassa. Pikkuhiljaa pari alkoi kuitenkin löytää yhteistä säveltä ja pääsivätpä nuo jopa jokuset kisatkin starttaamaan hieman vaihtelevalla menestyksellä.

Viime vuoden lopussa tytöllä tuli kuitenkin ajankohtaiseksi lopettaa harrastus ja silloin Poppis sitten päätyi Iinan omistukseen. Eipä ole kyllä noita kauppoja tarvinnut katua hetkeäkään, niin loistava tapaus on kyllä kyseessä! Poppis on luonteeltaan vähän sellainen herkkis ja vaikka se onkin viimeisten pari vuoden aikana rauhoittunut löytyy ponista edelleen myös se kuuma puoli. Esteillä meno on välillä aika vauhdikasta, eikä kukaan ikinä meinaa uskoa, kun kuulee, että P:ltä löytyy ikää jo 21-vuotta. Se on kaikin puolin niin hyvässä kunnossa, että useammin arvaukset iästä ovat sinne kympin pintaan, eikä suinkaan lähellekään noita oikeita lukemia. Hyvä näin, toivotaan että Poppiksella on edessään vielä monia terveitä vuosia.

Iina valmentautui P:n kanssa ahkerasti koko talven ja kevään, mutta alkukesästä poni muutti meille kotiin ja treenit ovat tätä myöten jääneet vähän satunnaisemmiksi. Kisakokemusta pari ei ole ehtinyt yhdessä vielä hankkia, mutta tälle kaudelle olisi tarkoitus käydä jokunen startti vielä ottamassa, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. 

Ongelmana kamerattomuus

Nyt kun sitä viimein hiljaisemman kevään ja alkukesän jälkeen pystyisi taas bloggailemaan enemmän, niin eiköhän eteen tullut tuossa kesäkuun lopussa sitten aika radikaalisti tätä hommaa hankaloittava vastoinkäyminen, nimittäin järkkärin hajoaminen. Blogin elellessä hiljaiseloa oli kamerakin kaapissa pölyttymässä useamman kuukauden ajan, mutta kesän tullen kuvausinto alkoi pikkuhiljaa nostaa taas päätään. Kameran esiin kaiveltuani en ehtinyt kuvailla kuin pari hassua kertaa, kun sitten Iinan rippijuhlissa tuo laite sanoi itsensä irti, eikä suostunut ottamaan enää yhtäkään kuvaa. Keskusteltuani kameroista enemmän ymmärtävän tuttavani kanssa ja tehtyäni hieman nettitutkimusta kävi selväksi, että Nikonini oli tullut tiensä päähän.

Olen aiemminkin puhunut siitä, kuinka kuvia on niin vaikea saada monestakin syystä, mutta nythän se vasta hankalaa onkin. Enää en voi edes itse räpsiä tarhakuvia tai muita vastaavia tekstejä kuvittamaan ja tästä syystä blogissa onkin viime aikoina ollut jonkin verran puhelimen kameralla räpsittyjä kuvia. Uuteen kameraan ei tällä hetkellä millään liikene sitä reilu 500 euroa, joten näillä on mentävä mitä on.

Harmittaa kyllä niin paljon tuo kameran hajoaminen, kun sen piti sattua juuri tuohon kesän alkuun. Kesällä tulee kuvattua aina paljon enemmän ja varsinkin tänä kesänä olin suunnitellut raahaavani kameraa mukana kaikkialle todella ahkerasti, mutta suunnittelun asteellehan se sitten jäi. Ratsastuskuviakaan ei tältä vuodelta ole ollenkaan muutamaa tallikaverin omalla kameralla ottamaansa manesikuvaa lukuunottamatta ja se harmittaa kovasti. Olisi kiva kun pystyisi vähän vertailemaan viime vuonna otettuja kuvia nyt otettuihin.

Täytyy toivoa, että saisin jonkun edes silloin tällöin heilumaan kameran kanssa, mutta ainakaan toistaiseksi en ole oikein keksinyt ketään. Jos sieltä ruudun toiselta puolelta sattumalta löytyisi joku, joka tahtoisi tulla joskus räpsimään jokusen kuvan, niin otamme ilomielin vastaan! Mitään vaatimuksia ei ole, eikä todellakaan tarvitse olla mikään superkuvaaja, riittää kun järkkäri löytyy omasta takaa. Tai vaihtoehtoisesti  jos joku sattuu bongaamaan jonkun hyvän kameratarjouksen (mielellään Nikonin) niin sellaisestakin saa vinkata tänne päin! :)

Onnin ulkoinen muutos kesästä 2014 kesään 2015

Selatessani kuvia vanhalta koneelta silmiini osuivat viime vuoden puolella Onnista otetut rakennekuvat, joita tuli varsinkin alkuun otettua aika tiuhaan tahtiin, jotta ulkoista muutosta olisi helpompi seurata. Kovin kummoisia eroja kuukauden-parin välein otetuissa kuvissa ei tietenkään näy, mutta pidemmällä aikavälillä otetuissa kuvissa alkaa jo jotain ehkä huomaamaankin ja ainakin ensimmäisen ja viimeisen kuvan välillä on ero jo selvä. 

Lihaksenkasvatus ja lihotus on aikaa vievää puuhaa, eikä tapahdu hetkessä. Onni oli tullessaan aika hoikassa ja lihaksettomassa kunnossa, joten ruokaa se sai tulostaan asti aika reilusti, että alkaisi vähän pyöristymään ja tätä myöten sille pystyisi alkaa rakentamaan lihasta. Koko viime syksyn ja vielä pitkälle talveenkin tuntui, ettei toivottua muutosta parempaa alkanut tapahtua ja väliin kriiseilinkin aika huolella, kun ei ruunan solakkaan varteen tuntunut tarttuvan mikään. Jossain vaiheessa kevättä käänne parempaan kuitenkin tapahtui ihan huomaamatta ja O alkoi pikkuhiljaa muokkautua jo vähän hevosen näköiseksi ja saada lihasta. 

Tässä vähän vertailukuvia viimeisen vuoden ajalta.

15.7.2014  Onni vähän tulonsa jälkeen

24.8.2014

8.11.2014

6.12.2014

22.2.2014

Tämän helmikuussa otetun kuvan jälkeen tuleekin pitkä tauko, jolloin rakennekuvia ei ole otettu ja seuraava kuva on vasta heinäkuulta. Tältä Onni siis näytti viime kuussa:

12.7.15

Ja tässä vielä vertailun vuoksi joulukuussa 2014 ja heinäkuussa 2015 otetut kuvat: 

Sanotaanko, että enää ei liika hoikkuus ole Onnin kanssa ongelmana ja eräs tallikaveri totesikin sen ainakin olleen ruoka-aikana kotona, mutta kyllähän sitä yksi jos toinenkin taitaa vähän kesäkiloja kerätä. ;) Huomattavasti parempi kuitenkin näin päin ja ainakaan omaan silmääni Onni ei tällä hetkellä ole liian lihava, vaan juuri sopiva. Lihasta on alkanut tarttua myös oikeisiin paikkoihin ja tästä jatketaan duunia. Ei sitä Roomaakaan päivässä rakennettu ja itse olen tyytyväinen muutokseen, joka viimeisen vuoden aikana on saavutettu.

Miltä näyttää sun mielestä? 

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Jokunen postaus sitten mainitsin käyneeni ratsastamassa ainakin blogin vanhemmille lukijoille tuttua poni-herra Leeviä ja innostuttiin tuolloin ottamaan vähän hyppyjäkin. Edellisestä yhteisestä hyppykerrasta oli ehtinyt vierähtää jo reilusti päälle vuosi, eikä ponikaan tuona aikana ole montaa kertaa päässyt esteitä ylittelemään, joten intoa löytyi kuin pienestä kylästä. Leevin kanssa on aiemmin ollut vähän ongelmaa kieltelemisen kanssa, mutta nyt mistään sellaisesta ei ollut tietoakaan ja hyvin menneistä hypyistä innostuneena päädyttiin ponin omistajan kanssa tutkimaan vähän lähialueen kisatarjontaa. Ajatuksena oli päästä vähän pyörähtämään jossain hakemassa mielenvirkistystä ja sopivat rataharjoitukset löytyivätkin Stable Parkilta Hämeenlinnasta, luokkana huima 60cm. Reissuun lähdettiin vaihteeksi lahjattomat treenaa-tyylillä ja tuon yhden hyppykerran lisäksi ei hyppyjä tullut otettua ja poninkin selässä käväisin vaan kerran vähän pyörimässä ilman satulaa.

Eilen sitten suuntasin töistä suoraan tallille ja Leevin ja tavaroiden ollessa kyydissä lähdettiin ajelemaan kohti Stable Parkia. Ajateltiin ensin, että aikataulun suhteen saattaa tulla aika tiukkaa, mutta loppupeleissä oltiin ensimmäisinä paikalla ja kerettiin rauhassa katsella ja ihmetellä. Laitettiin poni kuntoon ja hetken kuluttua pääsikin jo tutustumaan rataan. Rata oli kiva ja simppeli, yksi muuri ja vesimatto, mutta muuten tavallisia puomiesteitä.

Radan kävelyn jälkeen hyppäsin takaisin selkään ja lähdettiin maneesiin verkkaamaan. Leevi tiesi tasan tarkkaan mikä oli homman nimi ja poni oli jännittynyt ja pinkeä kuin mikä. Nauroinkin, että luojan kiitos tässä ei olla menossa koulustarttiin, kun ponin ratsastettavuus ei suoranaisesti hiponut ihan pilviä. Maneesista päästiin sitten kentälle verkkaamaan ja siellähän se kirjava tättähäärä sitten vallan innostuikin. Ensimmäisen verkkahypyn jälkeen en ehtinyt kissaa sanoa, kun tuo pieni poninretale vetäisi heti jalkojen koskettua maahan sellaiset jättimäiset köyryselkäpukit, että löysin alta aikayksikön itseni tekemästä lähempää maaperätutkimusta kentän pohjasta. Revettiin Leevin omistajan kanssa sellaiseen nauruun, että kaikki muut paikalla olijat varmaan ihmettelivät, että mitä hulluja nämä oikein on, eikä nauramisesta meinannut tulla loppua millään. Hepulikohtauksen hieman laannuttua sain itseni kammettua takaisin selkään ja palauttelemaan poninryökälettä ruotuun. Seuraavan hypyn jälkeen Leevi yritti vielä lähteä kokeilemaan jotain pukin tynkää, mutta tällä kertaa osasin varautua ja pienellä ärähdyksellä poni päätti luopua suunnitelmastaan.

Loppuverkka sujuikin sitten ilman kommelluksia ja hetken kuluttua päästiin aloittamaan rata, joka sujui kaikkien odotusten vastaisesti paremmin kuin hyvin ja nollilla päästiin maaliin. Leevi ei osoittanut pienintäkään epäröintiä yhdelläkään esteellä, vaan se oli ihan intopiukeana menossa. Poni ei vilkaissut edes vesimattoa, vaikkei ole sellaista montaa kertaa elämänsä aikana hypännyt. Yksi pieni pukki sieltä lensi jossain vaiheessa, mutta muuten Leevi oli oikeinkin siivosti ja suoritti kuin parempikin esteratsu. Kaikki puhtaan radan suorittaneet palkittiin, joten poni sai portilla suitsiinsa punavalkoisen ruusukkeen kotiin viemisiksi.

Että semmoinen reissu tällä kertaa. Kaikkea tuo poni keksiikin, niin hyvässä kuin pahassa. ;) Vähän sukellusharjoituksia, viihdettä katsojille ja nauramisesta kipeitä vatsalihaksia (ja ehkä pari muutakin hiukan kipeää paikkaa ilmalennon seurauksena, mutta mitäs pienistä... ;)). Kivaa oli kuitenkin ja sehän on pääasia! Ensimmäisiä kysymyksiä kotiin päin lähtiessä oli lähes yhteen ääneen lausuttu "koska mennään uudestaan?", joten eiköhän tässä vielä jossain päin käydä vähän hyppelemässä!

Kun unohtaa vaikka ei haluaisi

Olen miettinyt viime kuukausien aikana paljon Fannya. Ajan kuluessa olen ehtinyt unohtaa monia asioita, vaikka en millään haluaisi. Aloin yhtenä päivänä miettimään millaista Fannylla oli ratsastaa ja oikein hätkähdin, kun tajusin etten enää muista. Olen istunut Fannyn selässä viimeksi 29. maaliskuuta 2014, siitä on nyt vähän yli vuosi ja neljä kuukautta. Tuo aika tuntuu samalla sekä pitkältä, että lyhyeltä.

Viimeistä kertaa selässä 29.3.2014

14.3.2014

Asioiden unohtaminen on merkillistä ja samalla surullista. Koin Fannyn selässä elämäni parhaita hetkiä, hetkiä ja fiiliksiä, joiden kaltaisia en koskaan ollut aiemmin tuntenut ja nyt ne kaikki olivat kadonneet mieleni syövereihin. Miksi myös ne kaikki parhaat asiat unohtuvat, vaikka ne mieluiten pitäisi kirkkaana mielessään? Onneksi on tämä blogi. Tuona hetkenä olin jälleen kerran niin onnellinen siitä, että aloitin bloggaamisen päivänä, jolloin Fanny saapui takaisin kotiin. Alkuaikoina kirjoittelin todella aktiivisesti ja miten kiitollinen siitä nyt olenkaan. Sieltä ne kaikki ihanat muistot jälleen muistuivat mieleeni; ensimmäinen ratsastus, onnistuneet valmennukset, vauhdikkaat maastoreissut ja vielä vauhdikkaammat irtojuoksutukset, kisareissut ja kaikki se muu. Tekstejä lukiessani sain kokea uudelleen pieniä paloja noista hetkistä. Muistin taas selvemmin millainen Fanny oli. Pääsin ihastelemaan kehitystä, joka ponissa tapahtui tuon kahdeksan kuukauden aikana ennen onnettomuutta.

Ensimmäistä kertaa bankettia

Minun rakas keltainen aarteeni. Kuinka helppoja asiat sen kanssa olivatkaan. Tokikaan jokainen päivä ei ollut pelkkää auringon paistetta ja ruusuilla tanssimista (varsinkaan kiimassa ;)), mutta pääpiirteittäin ratsastukset sujuivat hyvin ja blogitekstit täyttyivät Fannyn ylistämisestä. F oli oikea kaikki käy-poni ja sen työmotivaatio oli jotain täysin käsittämätöntä, mitä tahansa keksin pyytääkin se yritti kaiken taitonsa mukaan vastata pyyntööni. Tämä ominaisuus kun löytyisi jokaiselta hevoselta.

Ensimmäisiä hyppykertoja

Kuukaudet ovat kuluneet ja pahin suru on väistynyt, mutta ikävä on läsnä joka päivä. Fanny oli minun toteutunut unelmani, se oli poni jonka kanssa tunsin pystyväni mihin vain. <3

Tällä viikolla

Maanantai-aamu aloitettiin reippailulla maneesissa. K kävi läpiratsastamassa Onnin sunnuntaina, joten pääsin niin sanotusti valmiiseen pöytään. Yksi parhaista ratsastuksista ikinä! Alla oli niin huippu hevonen etten tiennyt miten päin olisin ollut. Tarkoituksena oli mennä maapuomi-kavalettijumppaa, mutta lopulta tultiin tehtävä vain muutamaan kertaan kummastakin suunnasta ja muuten päädyin vaan fiilistelemään superisti toimivaa hevosta. 

Tiistaina suuntasin auton kohti Helsinkiä ja pääsin parin päivän ajaksi nauttimaan ihanasta mökkielämästä. 

Onni liikkui ti vararatsastajansa toimesta ja keskiviikkona heppanen vietti vapaapäivää.

Torstaina kiipesin pitkästä aikaa vanhan tutun kirjavan kyytiin, kyseessä oli tietysti kukas muukaan kuin Leevi. Ponin kanssa oli ohjelmassa vähän pomppuja ja ai kamala sitä innostuksen määrää! Hauskaa oli! Jopa niin hauskaa, että Leevin omistajan kanssa päädyttiin suunnittelemaan kaikenlaista jännittävää. Tästä todennäköisesti lisää bloginkin puolella lähiaikoina. ;) 

Onnin torstain ohjelma oli dressagetreeniä maneesissa. Perushommia tehtiin ja O toimi aika kivasti.

Perjantaina Onni juoksi liinan päässä ja eilen ratsasti vararatsastaja.

Tänään suuntasimme Herra Hevosen kanssa maastoon. Sateiden ja milloin minkäkin muun syyn vuoksi maastoilutaukoa ehti tulla useampi viikko ja sen kyllä huomasi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut, kun milloin mikäkin mörkö yritti vähintään syödä kotipihasta pois joutuneen hevosraukan. Onni on maastoilutaukojen jälkeen aina vähän ylihysterisointiin taipuvainen, mutta maastoilun säännöllistyttyä tilanne onneksi tasaantuu jo parin kerran jälkeen. Leppoisasta sunnuntaimaastosta en ehkä tälläkään kertaa siis lähtisi puhumaan, mutta eipähän ainakaan puuttunut jännitystä elämästä tältäkään päivältä. ;)