Gone, but never forgotten

Tasan vuosi sitten kaikki tapahtui viimeistä kertaa.

Kävelin navetan nurkalta tarhalle, näin maailman kauneimman keltaisen ponin, joka nosti päänsä ja hörisi. Astuin tarhan portista sisälle ja Fanny käveli luokseni. Upotin käteni pehmeään karvaan, rapsuttelin ja silittelin. Fanny tutki käsiäni ja hamusi turvallaan kasvojani, nauroin. Nautin pehmeän turvan kosketuksesta poskellani, tiesin etten pian saisi kokea sitä enää. 

Päästin Fannyn syömään vihreää tarhan ulkopuolelle ja harjailin sitä samalla. Annoin herkkuja, porkkanoita ja leipää. Halusin että ponilla olisi kokoajan mahdollisimman hyvä olla. 

Vietin Fannyn kanssa tunteja, mutta lähdön aika tuntui silti tulevan liian pian. Tälle matkalle en olisi tahtonut lähteä, mutta tiesin ettei vaihtoehtoja ollut. Puin kuljetussuojat ja talutin Fannyn traileriin. Se seurasi luottavaisena perässäni ja hirnui kotiin jääville poneille. 

Minuutit tuntuivat kuluvan aivan liian nopeasti. Pian olimme perillä määränpäässä. Talutin Fannyn ulos trailerista. Poni oli vähän ihmeissään uudesta paikasta, mutta käyttäytyi kiltisti kuten aina. Pikaisen asioiden läpikäymisen jälkeen jäimme odottelemaan hetkeksi. Pelkäsin minuttien kulumista, pelkäsin hetkeä, kun minun täytyisi päästää irti. Mikään tässä maailmassa ei olisi pystynyt valmistamaan minua tuohon hetkeen. Irrottaessani käteni riimunnarusta tuntui kuin koko sydän olisi revitty irti rinnasta. Kävellessäni pois minut valtasi tyhjyys, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.

Auton lähtiessä liikkeelle perässä oli enää tyhjä traileri. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani.

Nyt Fannylla oli hyvä olla. Taivas oli saanut kauneimman enkelin.