Hyvää syntymäpäivää Fanny

Sun toinen syntymäpäivä, kun et ole enää täällä. 

Olisit täyttänyt tänään 11-vuotta. 

Olisin enemmän kuin mitään muuta tahtonut viettää tämän päivän sun kanssa, mutta tiedän, 

että sun on hyvä olla siellä missä nyt oot. 

Ehkä siellä on isot juhlat sun kunniaksi. Ehkä vielä isommat kuin mitä täällä olisi ollut. 

Niin mä haluan ainakin ajatella. 

Olet tärkeä, tärkeämpi kuin kukaan pystyy ikinä edes kuvittelemaan. Nyt ja aina. 

Hyvää syntymäpäivää Fanny <3

I miss you.

A little too much,

a little too often

and a little bit more

everyday.

Kaksi ystävänpäivän deittiä

Ystävänpäivä ja kaksi komeaa deittiä. Löytyi vaaleaa hurmuria ja sen lisäksi vähän monisävyisempää komistusta. Kyllä näiden miesten kanssa kelpasi viettää päivää. Sanoisinko, että ei huono ollenkaan. ;)

Aamu alkoi Onnin kanssa...

...ja jatkui Leevin kanssa. Facebook muistutteli, että kaksi vuotta sitten tänä päivänä olin myöskin käynyt ratsastamassa pitkästä aikaa pienellä kirjavalla, joten tästähän näyttää kohta jo muodostuvan tapa.

Päivä parhaiden miesten seurassa, voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää. Ei valittamista siis. ;)

"Best friends make the good times better and the hard times easier"

Ihanaa ystävänpäivää! <3

Aika luovuttaa ja aika luopua

Olen taistellut tämän asian kanssa jo pidemmän aikaa, pohtinut joka suunnasta, miettinyt vaihtoehtoja, punninnut mahdollisuuksia, kääntänyt kaiken ylösalaisin ja vielä toisin päin, mutta syvällä sisimmässäni olen tainnut tietää vastauksen jo kauan. En vain ole halunnut katsoa totuutta silmiin. Olen asettanut aikarajoja aikarajojen perään "katson nyt vielä kuukauden, jos tämä tästä lähtisi sujumaan", ja sama juttu taas seuraavassa kuussa. Mutta ei, ei se lähde sujumaan, ei vaikka kuinka tahtoisin.

On tullut aika luovuttaa. On tullut aika etsiä ystävälle uusi koti. Syitä tähän on monia, niin monia etten näe enää muita vaihtoehtoja kuin tämän. Mikään muu ei enää järjellä ajateltuna ole viisasta, se on vain sydän, joka yrittää huudella kovaan ääneen vastalauseitaan.

Luovuttaminen, yksi niistä asioista, joka ei normaalisti kuulu tapoihini. En minä halua olla luovuttaja, mutta sellainen koen nyt olevani. On vaikea myöntää, etten pysty tähän. On vaikeaa myöntää, että omat taidot eivät riitä, oma tahto ei enää riitä, eikä edes usko parempaan.

Onni ei ole maailman helpoin hevonen, kuten on tullut usein todettua. Meidän yhteistyömme ei vaan kertakaikkisesti toimi ja hakkaan jatkuvasti päätäni seinään. Ratsastuksen ilo on kadonnut ja selkään menosta on tullut pakkopullaa, motivaationi on täysin nollassa. Ei tämä ole sitä mitä tältä harrastukselta haluan, ei sen kuulu mennä niin, että ratsastuksen jälkeen kokee lähes joka kerta epäonnistuneensa. Olen ajanut itseni umpikujaan, yritän ja yritän ja kun en onnistu niin turhaudun. Kun minä turhaudun, turhautuu tietenkin vuorostaan Onni ja soppa on valmis.

Yksi suurimmista ongelmista Onnin kanssa on myös se, että se on ihan järjetön kyttääjä. Olen väsynyt taistelemaan joka ainoa ratsastuskerta niiden samojen mörkökohtien kanssa. Joinain päivinä kyttäämistä esiintyy vähemmän, mutta sellaista päivää ei ole ettei O kyttäisi ollenkaan. Olen yrittänyt suhtatua huumorilla ja vaikka millä muullakin tavalla, mutta vain kyttääjän omistanut ihminen voi ymmärtää, kuinka turhauttavaa se on. Muiden ratsastajien kanssa tätä ei esiinny läheskään samassa mittakaavassa kuin minun kanssani, joten ongelma on suurimmilta osin meidän kahden välinen, me emme yksinkertaisesti ymmärrä toisiamme.

Sitten on tietysti se iänikuinen ongelma eli hyppääminen, jonka kanssa on taisteltu viimeiset puolitoista vuotta. On käsittämätöntä, että joinain kertoina Onni hyppää ilman mitään ongelmia ja pari päivää tämän jälkeen esteet saattavat olla sille maailman suurin mörkö. Minun itseluottamukseni esteillä ei kestä hevoselta suurta epävarmuutta, joten yhdistelmä on kaikkea muuta kuin toimiva.

Nyt on kertakaikkiaan tullut aika nostaa kädet pystyyn ja todeta, että vaikka parhaansa on yrittänyt ei se tällä kertaa riittänyt. Jossain on varmasti Onnille paremmin sopiva ihminen ja toivon sydämeni pohjasta, että O löytää ansaitsemansa kodin ja omistajan, joka ymmärtää tämän huumorintajuisen ruunan ajatusmaailmaa paremmin kuin minä. Onnissa on mieletön määrä laatua ja uskon, että se olisi oikean ihmisen kanssa kouluradoilla aikamoisen kova pala purtavaksi kilpakumppaneille. Miksei joku taitavampi saisi siitä kovalla treenillä myös estehevosta, kuka tietää. Tai joku ymmärtäväinen täti loistavan harrastuskaverin itselleen. Joskus vain ihmisen ja hevosen kemiat eivät kohtaa ja meidän kohdallamme kävi tällä kertaa juuri niin.

Ratsastuksellisten ongelmien lisäksi syitä on monia muitakin, kuten aluksi totesin. Elämäntilanteeni on tällä hetkellä hieman hankala hevosenpitoa ajatellen ja tämä ratkaisu on tällä hetkellä ainoa oikea. Vaikka päätös on tehty ovat omat ajatukset asian suhteen vielä sekaisin. Tällaiset päätökset eivät koskaan ole helppoja.

Mikä on talliprojektin tilanne tällä hetkellä?

Vuosi sitten kesällä alkaneesta talliprojektistamme ei ole pitkään aikaan kuultu blogin puolella sanaakaan ja nyt taitaa olla korkea aika korjata tilanne.

Alkukesästä 2014 iloittiin muutosta maalle ja muutosta seuranneesta mahdollisuudesta toteuttaa pitkäaikainen haave saada hevoset jälleen omaan pihaan. Juhannukseen asti painettiin töitä hiki hatussa rakentaen ensin pihatto ja tarha, jotta perheen ponikatras pääsi kokeilemaan onko se maalla olo mukavaa. Tarkoituksena oli alkaa rakentaa myöhemmin syksyllä  tallia pihasta löytyvään navettaan ja harvasen päivä unelmoitiin siitä millainen tallista tulisi.

Osan porukasta tehdessä töitä pihaton parissa oli pääpaino kuitenkin tilan asuinrakennuksessa, joka kaipasi isoja remontteja. Uusinnan tarpeessa oli lähes kaikki talon sisäpuolelta, joten hommaa riitti silläkin saralla. Moni rakentamaan tai remontoimaan ryhtynyt on varmasti törmännyt ongelmaan, että suunniteltu budjetti ei loppupeleissä riitäkään kaikkeen ja aina tulee yllättäviä kuluja. Meidän kohdallamme yllättäviä kuluja tuntui tippuvan kuin sieniä sateella ja lopulta oli pakko myöntää se tosiasia, että tallin rakennus olisi pakko jättää hamaan tulevaisuuteen.

Pihaton ollessa kunnossa ei poneilla tietenkään ole ollut hätäpäivää ja kovinhan nuo ovat siellä tyytyväisenä asustelleet. Ensimmäisenä kotiin muuttivat Fanny, Frida ja Iivari, mutta tuon kesän jälkeen ponikatras on ehtinyt muuttua useampaan kertaan, on ollut niin kotona kesälomailevaa Poppista, kuin myös muita vierailevia tähtiä. Tällä hetkellä pihattoa asuttaa edelleen Frida ja Fridan kaverina shettis-tamma Natsa, joka muutti meille Fannyn lähdettyä. Myös Poppis muutti jokunen viikko takaperin taas kotiin, että Iinan elämä hieman helpottuisi.

Vaikka tallin rakennuksen suhteen jäätiin odottelemaan lottovoittoa tai muuta vastaavaa rikastumista eivät hommat haaveen eteen ole olleet täysin seisahtuneena. Viime vuoden puolella valmistui talliin satulahuone, josta unohdin jostain syystä kokonaan tehdä postauksen noihin aikoihin. Tällä hetkellä tekeillä on myös projekti, jonka senkin valmistumista luulimme saavamme odottaa vielä pitkän tovin. Meillä on nimittäin viimeistelyä vaille valmis 20m*40m kenttä! Jipiii!

Kentän ansiosta hevosten liikutus kunnolla myös kotona muuttuu mahdolliseksi, joten varovaisena toiveena olisi, että keväästä tai alkukesästä pystyisimme tekemään ainakin yhden kunnollisen tarhan lisää, jotta myös Onni pääsisi muuttamaan kesän ajaksi kotiin. Toivotaan, että kaikki sujuu suunnitelmien mukaan!

Kenttä alkutekijöissään

2015, elämäni vaikein vuosi

Olen viime päivinä miettinyt paljon edeltävää vuotta, joka oli tähän astisen elämäni vaikein. Vastoinkäymisiä riitti pitkin vuotta. 

Alkuvuodesta vaivasivat pahentuneet terveysongelmat ja vähän sen perään koko elämä heitti kuperkeikkaa. Jouduin kokemaan millaista on kun maailman tärkein ihminen satuttaa tavalla, jota et osannut edes pahimmissa painajaisissasi kuvitella. Teko, joka on anteeksiantamaton, teko joka viiltää sydämeen niin syvän ja kipeän haavan, että sitä on mahdotonta antaa anteeksi. Yhdessä hetkessä sulla on kaikki ja sekunnissa se kaikki on pyyhitty pois eikä paluuta enää ole. Jäljelle jää vain tuska, jollaista et tiennyt olevan edes olemassa. 

En ole ikinä eläessäni hajonnut niin pieniin palasiin kuin viime keväänä. Ensimmäiset viikot olivat pahimpia, muistan vain jokapuolelta ympäröivän tuskan, mikään muu ei tuntunut miltään. Muistan miettineeni pystynkö enää koskaan tuntemaan iloa tai onnellisuutta. Läheisten tuki oli korvaamatonta. Sain huomata kuinka mahtavia ihmisiä elämässäni on, ilman heitä en varmasti olisi selviytynyt. Kiitos ihan jokaiselle teistä, jos satutte tätä lukemaan. <3

Vaikka koko kevät ja alkukesä meni aikamoisessa sumussa, pitivät arkiset asiat kiinni elämässä. Pala palalta sain asioita järjestettyä ja jossain vaiheessa huomasin, että pystyn vihdoin jälleen hengittämään. Elämä alkoi löytää tasapainonsa. Hymyilin ja nauroin taas. Tuntui aika mahtavalta.

Terveysongelmat seurasivat läpi vuoden enenevissä määrin. Jossain vaiheessa kuvioon astui tolkuton väsymys. Olen aina ollut kova menemään, mutta yhtäkkiä en enää pystynytkään. Väsymys oli välillä niin lamaannuttavaa, että jopa tavallisten asioiden tekeminen vaati suurta ponnistelua. Myös muita oireita ilmaantui. Olin hämmentynyt, miksi kroppani kapinoi vastaan? Oli todella vaikeaa hyväksyä, etten yksinkertaisesti jaksanut tehdä asioita samalla tavalla kuin normaalisti. 

Koko viime vuosi meni lääkärillä ravatessa. Mitään vikaa ei tuntunut löytyvän ja sekös vasta turhauttikin. Kokeita kokeiden perään ja tuloksissa kaikki oli aina niin kuin pitääkin. Tiesin, ettei kaikki ole kunnossa, mutta syytä ei löytynyt. Väsymyksen suhteen alkoi helpottaa jossain vaiheessa, mutta edelleen on päiviä jolloin voimat tuntuvat olevan totaalisen vähissä. 

Loppuvuodesta otettiin jälleen verikokeita ja ensimmäistä kertaa löytyikin jotain, kilpirauhasarvo oli viiterajojen ulkopuolella. Tästä seurasi lähete kilpirauhasen ultraan. Ultrassa löydöksenä kyhmy tai patti, kuinka sen nyt tahtoo sanoa. Patista otettiin ohutneulanäyte, joka lähti analysoitavaksi. Jäätiin odottelemaan tuloksia siitä onko patti hyvä vai pahalaatuinen. Vielä vähän jännitettävää ja stressattavaa vuoden lopuksi. Muutama päivä ennen vuoden vaihdetta sain tulokset, löydös oli hyvälaatuinen eikä aiheuta jatkotoimenpiteitä. Kontrolliverikokeet otetaan helmikuussa ja silloin katsotaan ovatko arvot muuttuneet mihinkään suuntaan vai lähdetäänkö kokeilemaan lääkitystä. 

Tämän pitkän sairastelukertomuksen jälkeen taitaa olla melko ilmeistä, että hevostelun suhteen viime vuodelta ei jäänyt kovin paljoa kerrottavaa. Oma motivaatio on kärsinyt sekä alkuvuoden elämänmuutoksista, että järjettömästä väsymyksestä. Haasteet Onnin kanssa eivät suoranaisesti myöskään helpottaneet asiaa. Olen pyrkinyt ratsastamaan vointini mukaan ja tällä hetkellä tilanne on onneksi jo paljon parempi kuin esimerkiksi puoli vuotta sitten. O:lle on onneksi riittänyt apuliikuttajia suhteellisen hyvin, joten se on kokoajan pysynyt liikkeessä. Tarkempaa postausta sen kuulumisten suhteen pyrin kirjoittelemaan lähiaikoina. 

Viime vuosi oli erittäin rankka, kuten tuli todettua, mutta paljon tapahtui myös hyviä ja ihania asioita. Koko vuosi ei tokikaan ollut pelkkää koettelemusta ja synkkyyttä, vaikka tähän astinen teksti saattoi siltä kuulostaakin ja mitä pidemmälle kuukaudet etenivät sitä parempaan suuntaan mentiin. Viime vuoden aikana opin enemmän elämästä ja itsestäni kuin vielä ikinä aiemmin ja kasvoin valtavasti ihmisenä. Tällä hetkellä olen ehkä onnellisempi kuin koskaan ja se tuntuu mielettömän hyvältä. Vielä kun saisi tämän terveydentilan kuntoon, niin asiat alkaisivat olla aika kivasti.

Jokainen on varmasti huomannut, että blogi oli (sattuneista syistä) viime vuonna hiljaisempi kuin koskaan aiemmin, enkä osaa sanoa onko tämän vuoden puolellakaan tulossa muutosta. Aika näyttää. Tässä vaiheessa haluan kuitenkin kiittää teitä jokaista siitä, että olette pysyneet matkassa mukana tähän asti ja toivottaa teille kaikille oikein ihanaa ja mahtavaa vuotta 2016! :)

Joulukalenteri tänä vuonna?

Joulukuu lähestyy hirmuista vauhtia ja se tarkoittaa tietysti myös sitä, että monessa blogissa alkaa joulukalenteri. Olen itse kahden vaiheilla kalenterin suhteen, toisaalta haluaisin kovasti tehdä kalenterin, kun siitä niin kovin viime vuonna tunnuttiin tykkäävän, mutta samalla mietin myös, että osaisinko tehdä enää yhtä kiinnostavia luukkuja. Viime vuonna tykätyimpiä luukkuja olivat ne, joissa kerroin ratsastushistoriastani ja entisistä hevosistani, mutta mitäs nyt kun sen suhteen on kaikki jo kerrottu? Vieläköhän sitä keksisi muita kivoja aiheita, joista teille voisi tarinoida. Bloggaajana kun tietysti tahtoisi, että uusi kalenteri olisi aina edellistä parempi. ;) Myös sen takia haluaisin tehdä kalenterin, että saisin sillä vähän korjattua tätä tämän vuoden surkean vähäistä postailua, olisi sitten teillä lukijoillakin edes lähes kuukauden verran luettavaa päivittäin.

Päätöksiä kalenterin suhteen olisi tehtävä viimeistään nyt, ettei kiire pääse yllättämään luukkujen suhteen mikäli kalenterin päädyn tekemään, joten tässä vaiheessa tarvittaisiinkin vähän teidän apuanne. Haluaisitko sinä tänä vuonna seurata tässä blogissa joulukalenteria ja mikäli haluat, niin mistä aiheista? Mikä kiinnostaa? Millaisista postauksista tykkäät?

Mikäli teidän puoleltanne näytetään joulukalenteri-idealle vihreää valoa ja kommentoitte ahkerasti millaisia juttuja tahtoisitte luukuista löytää pyrin toteuttamaan kalenterin, jos se muidenkin olosuhteiden puolesta näyttää mahdolliselta. Nyt kipin kapin kommentoimaan, niin katsotaan kuinka käy! :)

Vieraissa palauttelemassa varmuutta hyppäämiseen

Olen joskus aiemmin kirjotellut siitä, kuinka kieltäminen on itselleni kamala mörkö. Kun on omistanut hevosen, joka kieltää kerta toisensa jälkeen jättää se väistämättä jonkinlaisen jäljen. Minulle tämä hevonen oli Pausa ja tuon hevosen jälkeen itseluottamusta hyppäämisen suhteen palauteltiinkin pidemmän aikaa. Yhä edelleen tuo mörkö nostaa päätään aina hevosen kieltäessä ja sanottakoon, että Onni ei ole ollut paras mahdollinen hyppykaveri minulle epävarmuutensa takia juuri tästä syystä. Kuten olette blogista saaneet lukea ei hyppääminen O:n kanssa useinkaan suju kuten elokuvissa, välillä ruuna yllättää tekemällä loistavan treenin ilman merkkiäkään kyttäämisestä tai kieltelystä, mutta yhtä usein se myös yllättää täysin päinvastaisella tavalla ja käyttäytyy kuin ei olisi koskaan esteitä nähnytkään. Kuluneen reilu vuoden aikana hyppääminen on pikkuhiljaa jäänyt selvästi vähemmälle. Jokainen huonosti mennyt estetreeni on syönyt omaa itseluottamusta ja ajoittain olen huomannut jopa vältelleeni hyppäämistä Onnin kanssa.

Pohdin jokin aika sitten, että mun olisi pakko päästä hyppäämään jollain varmalla hevosella saadakseni vähän itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseeni sillä saralla takaisin ja tilaisuus tähän tarjoutuikin sattumalta melkein saman tien. Kävin moikkaamassa pitkästä aikaa Kinkkua pari viikkoa sitten ja kuinka ollakaan K:n uusi omistaja kysäisi olisinko mahdollisesti halukas menemään joku kerta tallilla järjestettävään Matti Eklundin estevalmennukseen Kinkulla. Ilmoitin tietysti intopiukeana melkein riemusta hyppien, että menisin enemmän kuin mielelläni ja tästä reilu viikko eteenpäin istuin jälleen K:n satulassa, tällä kertaa estevalmennuksen merkeissä.

Kinkun myymisestä tulee pian kuluneeksi kolme vuotta ja tänä aikana olen istunut ruunan selässä kaksi kertaa. Kummallakin kerralla on oltu maastossa ja näin ollen kunnon ratsastuksesta ei oikein voi puhua. Alkuverkassa olinkin aivan hukassa, eikä K:n ratsastus varsinaisesti tullut vanhasta muistista. Hetken siinä pyörittyäni aloin kuitenkin pikkuhiljaa saada edes jotain tolkkua hommasta.

Valmennuksen aluksi mentiin paria maapuomia ja oli kiva huomata kuinka hyvin säädeltävissä Kinkun laukka oli, askel osui kohdalleen melkeinpä joka kerta. Hetken kuluttua puomien lisäksi mukaan otettiin myös pieni kahden esteen innari. Aika pian tämän jälkeen lähdettiin ratsastamaan muutamaa erilaista rataa. Pienistä esteistä suoriuduimme ihan ok, mutta kyllähän se alkuun aikamoista hakemista oli. Suurimmaksi osaksi paikat esteille löytyivät suht hyvin, mutta toki mukaan mahtui myös useampi virhearvio. Esteiden noustessa vähän reilummin olin pari ekaa kertaa ihan hukassa, kun homma ei varsinaisesti ollut vielä ihan täysin hanskassa ja olo oli kuin kalalla kuivalla maalla. Asiaa ei varsinaisesti helpottanut se, että Kinkulla on edelleen maailman kummallisin hyppytyyli, jossa mukana pysyminen ei olekaan ihan peace of cake, varsinkaan näin pitkän tauon jälkeen. Viimeisellä kerralla kuitenkin tuntui, että sain vihdoinkin jollain tasolla jutun juonesta kiinni ja siihen oli hyvä lopettaa.

Valmennuksen jälkeen mulla oli tosi hyvä mieli. Oli ihana päästä hyppäämään hevosella, joka ei varmasti kiellä. Oma vähäinen hyppääminen ja rutiinin puute kuitenkin näkyi omassa tekemisessä selvästi ja oli tuskastuttavaa huomata, että jännitin kieltämistä myös nyt, vaikka tiesin, että K:n kanssa siitä ei olisi pelkoa. Onneksi oli niin kiltti ja rehellinen hevonen, joka ei välittänyt kuskin säätämisestä. Kaikin puolin todella hyvä valmennus ja myös Matin tyyli opettaa oli itselleni sopiva. Toivottavasti päästään treenaamaan samoissa merkeissä vielä toistamiseenkin!

Loppuun vielä vähän videomateriaalia tuosta räpiköimisestä.