Miten hevosharrastus on vaikuttanut elämääni?

Elämää ilman hevosia, onko sitä?

Ratsastusta ja hevosia ylipäätään voi harrastaa monella eri tavalla omasta kiinnostuksesta ja resursseista riippuen, jollekin tapa harrastaa voi olla yksi ratsastustunti kerran viikossa ja joku toinen taas pyhittää hevosille kaiken liikenevän aikansa. Jokainen pystyy harrastamaan lajia omalla tavallaan, eikä kenenkään tapa ole millään lailla toista huonompi. Joku nauttii rauhallisesta maastoköpöttelystä, toinen on intohimoinen kilparatsastaja ja kolmas nauttii eniten päästessään ravitouhujen pariin. Monipuolisuus onkin yksi tämän harrastuksen hienoimmista ominaisuuksista.

Hevoset ovat olleet iso osa elämääni viimeisen viidentoista vuoden ajan enkä osaisi edes kuvitella tilannetta, jossa tämä mahtava harrastus ei olisi osa jokaista päivääni. Itse olen alusta asti kuulunut niihin harrastajiin, jotka viettävät paljon aikaa hevosten parissa. Jo hoitohevosajoista lähtien tallilla kului tunteja päivässä milloin mitäkin puuhaillen ja saadessani omia hevosia tallilla vietetty aika ei varmasti ainakaan vähentynyt. Aamulla aikaisin tallille ja illalla myöhään kotiin oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Nuorempana on helppo viettää tallilla kaikki ylimääräinen aika koulusta pääsystä melkein nukkumaan menoon asti, mutta vanhemmiten tilanne hieman hankaloituu. Varsinkin kotoa pois muuttaessa kuvioon mukaan tulee kaikenlaisia "aikuisten juttuja", jotka vievät tehokkaasti aikaa talleilulta. Vuorokaudesta pitää alkaa löytyä aikaa töille, siivoamiselle, kaupassa käynnille ja muille vastaaville toimille. Jos vielä sattumalta on tullut hankittua talouteen joku joka jakaa saman jääkaapin pitäisi hänellekin ehkä joskus ehtiä pari sanaa sanomaan ja antaa ehkä pieni hetki omaa aikaansa. Ja sitten on tietysti vielä ystävät, joita olisi myös kiva ehtiä välillä tapaamaan. Tämän lisäksi pitäisi vielä ehtiä kyläillä appivanhemmilla, omilla vanhemmilla, isovanhemmilla ja milloin missäkin.

Olen jo vuosia sitten valinnut oman tieni - tien joka vie minut tallille joka päivä useammaksi tunniksi. Tällä tiellä elämäni on välistä hyvinkin kiireistä, mutta intohimo lajia kohtaan saa jaksamaan välillä täyttä hullunmyllyä olevat päivätkin. Välillä mietin miten tämä harrastus voi olla niin kovin koukuttava, mikä saa sinut janoitsemaan joka solullasi lisää, vaikka välillä kaikki tuntuu menevän aivan päin sitä itseänsä? Mikä saa jaksamaan ja kiipeämään aina vain takaisin sieltä kuilun pohjalta? Oma vastaukseni tähän on yksinkertainen - hetket. Ne täydelliset hetket, kun et haluaisi olla missään muualla tässä maailmassa, kuin juuri siinä hetkessä. Hetki, kun hevonen osoittaa sinulle täydellisen luottamuksensa, hetki kun pitkän työpäivän jälkeen hevosesi hörisee iloisesti sinut nähdessään ja painaa pehmäen turpansa hiuksiisi, hetki kun saat ratsastettua kolme täydellistä askelta tai suoritat täydellisen hypyn. Tässä maailmassa mikään ei ole parempaa kuin nuo hetket, mikään ei yksinkertaisesti tunnu yhtä hyvältä.

Millainen sitten olisin nyt, jos en koskaan olisi aloittanut hevosharrastusta? Väitän, että hyvin erilainen ihminen. Varsinkin oman hevosen saaminen nuorena on ollut asia, joka on kasvattanut minua todella paljon. Ilman omaa hevosta en ikimaailmassa olisi kasvanut niin vastuulliseksi, kuin mitä nyt olen. Jokainen pettymys hevosten parissa on myös tehnyt minusta vahvemman ja opettanut yrittämään aina vain uudelleen ja uudelleen. Usko siihen, että jonain päivänä yritys palkitaan, on tsempannut eteenpäin. 

Jos en harrastaisi hevosia olisinko parempi ystävä? Parempi vaimo? Parempi tytär tai lapsenlapsi? Todennäköisesti pystyisin antamaan läheisille enemmän aikaani kuin nyt, mutta olisinko silti sen parempi ihminen? En usko, päinvastoin, tämä harrastus on tehnyt minusta paremman ihmisen, jokainen omistamani hevonen on tehnyt minusta paremman ihmisen.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että meillä koko perhe on mukana tässä touhussa ja ympärilläni onkin ihan loistava tiimi. Suurin kiitos tästä kaikesta kuuluu kuitenkin äidilleni, joka on tämän kaiken mahdollistava tekijä. Näiden vuosien aikana äiti on sponsoroinut harrastustani niin paljon, etten koskaan pysty edes tarpeeksi kiittämään. Meillä raha ei ikinä ole kasvanut puussa, mutta äiti on aina tehnyt kaikkensa, että me Iinan kanssa olemme pystyneet harrastamaan tätä rakasta harrastustamme. Tämä kaikkensa on tarkoittanut järjetöntä määrää työntekoa ja toivon, että siitä kaikesta äiti on saanut edes vähän takaisin nähdessään meidän ilomme erilaisina onnen hetkinä. Äiti, olet korvaamaton, vaikka en sitä aina muistakaan kertoa<3

Hevoset harrastuksena ovat antaneet minulle käsittämättömän paljon ja olen äärettömän onnellinen siitä, että askeleeni kauan sitten veivät tälle tielle, jolla nyt olen. Matkalle on mahtunut niin alamäkiä kuin ylämäkiäkin, mutta kaikesta on opittu jotain, jos ei muuta, niin ainakin sitä uudelleen yrittämistä. 

Koskaan ei pidä luovuttaa, se on yksi hienoimmista asioista, jonka voi oppia.

"Hevonen on kaikkia maailman rikkauksia suurempi aarre." - Espanjalainen sananlasku