Satulaongelma, joku muu ongelma vai ongelma hevosenomistajan päässä?

Onko meillä satula-ongelma? Niin, hyvä kysymys. Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen melko vahvasti sitä mieltä, että saattaa ollakin. Tai sitten meillä on joku muu ongelma. Tai ehkä ongelma onkin vain tämän ylitarkan ja ylianalysoivan hevosenomistajan päässä? Kuka tietää.

Kuten aiemmin on tullut todettua on Onni melkoisen haastava ratsastettava ja enemmän ja vähemmän on tullut tässä viime kuukausien aikana mietittyä, että onko tähän joku ihan oikea syy, vai kuuluuko se vain O:n luonteeseen tai tähän kehitysvaiheeseen. Vaikka hevonen on kehittynyt kokoajan, tuntuu että se myös samalla on kuitenkin jollain tavalla tullut haastavammaksi ratsastaa syksyn jälkeen. Vaikeuksiin ratsastaessa voi olla miljoonia eri syitä ja niitä olenkin pohdiskellut enenevissä määrin viime aikoina, sillä treenit ovat tuntuneet muutamaa poikkeusta lukuunottamatta menevän sinne vähän vähemmän positiiviseen suuntaan.

Ongelmahan on siis tosiaan se, että Onni on hyvin vaikea saada ratsastettua täysin läpi ja kaikinpuolin hyväksi ja toimivaksi. Valmennuksissa tämä onnistuu (tosin sielläkin kovan työn jälkeen), mutta itsekseni ratsastaessa mun on oikeastaan mahdotonta saada hevonen toimimaan yhtä hyvin. Tämä on tietysti monelle varmasti tuttu juttu ja tokihan jokainen hevoseni on toiminut aina valmennuksissa paremmin, kuin yksinäni ratsastaessa, mutta nyt en saa Onnia omin päin läheskään yhtä hyväksi, kuin mitä aiemmin.

Ongelman sijaintipaikka löytyy O:n lanneselästä, joka jumiutuu todella herkästi. Syksymmällä kirjoittelin siitä, kun erään estevalmennuksen jälkeen lanneselkä jumiutui ihan toden teolla ja lihaksiston takaisin auki saamiseen menikin sitten useampi viikko. Tämän jälkeen noin isoa jumia ei ole enää syntynyt, mutta silti joka hieronnassa lanneselkä on kireänä. Onnin kohdalla hyppääminen tuntuu olevan se, joka saa poikkeuksetta lanneselän jumiin. Näin on ollut alusta asti ja jo kesällä pistinkin merkille, että O oli hyppäämisen jälkeen aina pari päivää huonompi ratsastaa. Tuolloin ajattelin, että lihaksisto on vielä niin tottumaton hyppäämiseen, että jumiutuminen johtuu siitä. Asia ei kuitenkaan ole korjaantunut, vaikka hyppyjä alkaa olla alla jo aika määrä. Toki hyppääminen on ollut välillä hyvinkin epäsäännöllistä, mutta luulisi, että lihaksisto tässä ajassa olisi kuitenkin alkanut jo tottua erilailla lihaksistoa kuormittavaan hyppelemiseen.

Uuden hevosen ostaessani tapanani on ollut tarkistuttaa hevonen tallilla säännöllisesti käyvän kiropraktikon silmien alla ja näin tein myös Onnin kanssa. Kesällä tullessaan O oli todella vino ja omaan silmääni se myös seisoi vähän oudosti varsinkin takapään osalta ja esimerkiksi liikkuessaan talutettuna se kääntyi vähän jäykän oloisesti, joten ajattelin, että kiropraktikolle todennäköisesti löytyisi rangasta aikalailla laitettavaa. Lanneselästä korjattavaa toden totta löytyikin ja kiropraktikko totesi samalla, että O on kyllä todella kiltti hevonen, jos ei ratsastaessa ole protestoinut vinksallaan olevia nikamiaan.

Kiropraktikon käsittelyn jälkeen Onni meni joksikin aikaa todella huonoksi ratsastaa, mikä on ihan normaalia, kun tehdään paljon korjauksia, mutta jonkin ajan kuluttua hevosessa näkyi selvä muutos parempaan. O hoidettiin vielä toiseen kertaan ja silloin radikaalia huononemista käsittelyn jälkeen ei esiintynyt, vaikka korjattavaa edelleen jonkin verran löytyikin.

Sitten päästäänkin tähän satula-asiaan. Alkuunhan Onnilla oli käytössä Fannyn vanha koulusatula, joka meni vaihtoon syksyllä, kun vierailimme Hipposportissa ja tilalle tuli uusi Prestige Roman koulupenkki. Odotellessamme omaa satulaamme saapuvaksi tehtaalta oli meillä useamman viikon lainassa tuo samanlainen Roma ja satula ei tuntunut kuitenkaan istuvan Onnille optimaalisesti ja se valui eteen. Ratsastaessa alkoi myös ilmetä aikaisempaa enemmän vastustelua. Oman satulamme vihdoin saavuttua ajelimme hevosen kanssa taas Hipposportiin ja kerroin satulan olevan kuitenkin epäsopiva. Satulaa uudelleen sovittaessaan Atte totesi selkärangan tilan olevan liian kapea ja ongelman johtuvan tästä. Satula jäi kantamaan väärästä kohdasta. Omaan satulaamme tehtiin siis muutoksena selkärangantilan leventäminen, jonka jälkeen satulan piti olla juuri passeli. Ensimmäisillä ratsastuskerroilla uudella satulalla totesin kuitenkin tämänkin penkin valuvan eteen. Koska kyseessä oli uusi suoraan tehtaalta tullut penkki, eivät toppaukset tietenkään olleet vielä muotoutuneet ja tuossa vaiheessa olikin mahdotonta lähteä siitä syystä sanomaan miten satula tulisi hetken käytön jälkeen istumaan. Päädyin tuolloin alkamaan käyttämään satulan alla lampaankarvaa, sillä halusin jonkinnäköistä iskunvaimennusta, kun O ilmiselvästi oli melko herkkä selästään. Karvan kanssa satula toimi hyvin, mutta silloin tällöin edelleen olen huomannut sen valuvan vähän eteen ja siksi aloinkin miettimään jälleen satulan istuvuuden tarkistuttamista.

Onnin ratsastettavuus on tuottanut viime viikkojen aikana hyvin paljon päänvaivaa ja välillä olen jo miettinyt ruunan olevan varmasti rikki jostain, mutta hevosen liikkuminen noin muuten ei anna aihetta epäillä tätä vaihtoehtoa. Hyvin toimiessaan Onni liikkuu käsittämättömän upeaa, joustavaa ja ilmavaa ravia, eikä laukassakaan ole moitteen sanaa tämänkin askellajin kehittyessä kaikesta huolimatta kokoajan, joten liikkeiltään se on täysin puhdas ja aivan normaali.

En tiedä mistä tämä kaikki johtuu ja kuten totesin vaihtoehtoja voi olla monia, mutta aloitetaan asian selvittäminen nyt kuitenkin ihan ensiksi siitä satulasta ja suunnataan jälleen kohti Hipposportia, sen jälkeen ollaan toivottavasti viisaampia.

kuvat (c) Iida Aro

Miten hevosharrastus on vaikuttanut elämääni?

Elämää ilman hevosia, onko sitä?

Ratsastusta ja hevosia ylipäätään voi harrastaa monella eri tavalla omasta kiinnostuksesta ja resursseista riippuen, jollekin tapa harrastaa voi olla yksi ratsastustunti kerran viikossa ja joku toinen taas pyhittää hevosille kaiken liikenevän aikansa. Jokainen pystyy harrastamaan lajia omalla tavallaan, eikä kenenkään tapa ole millään lailla toista huonompi. Joku nauttii rauhallisesta maastoköpöttelystä, toinen on intohimoinen kilparatsastaja ja kolmas nauttii eniten päästessään ravitouhujen pariin. Monipuolisuus onkin yksi tämän harrastuksen hienoimmista ominaisuuksista.

Hevoset ovat olleet iso osa elämääni viimeisen viidentoista vuoden ajan enkä osaisi edes kuvitella tilannetta, jossa tämä mahtava harrastus ei olisi osa jokaista päivääni. Itse olen alusta asti kuulunut niihin harrastajiin, jotka viettävät paljon aikaa hevosten parissa. Jo hoitohevosajoista lähtien tallilla kului tunteja päivässä milloin mitäkin puuhaillen ja saadessani omia hevosia tallilla vietetty aika ei varmasti ainakaan vähentynyt. Aamulla aikaisin tallille ja illalla myöhään kotiin oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Nuorempana on helppo viettää tallilla kaikki ylimääräinen aika koulusta pääsystä melkein nukkumaan menoon asti, mutta vanhemmiten tilanne hieman hankaloituu. Varsinkin kotoa pois muuttaessa kuvioon mukaan tulee kaikenlaisia "aikuisten juttuja", jotka vievät tehokkaasti aikaa talleilulta. Vuorokaudesta pitää alkaa löytyä aikaa töille, siivoamiselle, kaupassa käynnille ja muille vastaaville toimille. Jos vielä sattumalta on tullut hankittua talouteen joku joka jakaa saman jääkaapin pitäisi hänellekin ehkä joskus ehtiä pari sanaa sanomaan ja antaa ehkä pieni hetki omaa aikaansa. Ja sitten on tietysti vielä ystävät, joita olisi myös kiva ehtiä välillä tapaamaan. Tämän lisäksi pitäisi vielä ehtiä kyläillä appivanhemmilla, omilla vanhemmilla, isovanhemmilla ja milloin missäkin.

Olen jo vuosia sitten valinnut oman tieni - tien joka vie minut tallille joka päivä useammaksi tunniksi. Tällä tiellä elämäni on välistä hyvinkin kiireistä, mutta intohimo lajia kohtaan saa jaksamaan välillä täyttä hullunmyllyä olevat päivätkin. Välillä mietin miten tämä harrastus voi olla niin kovin koukuttava, mikä saa sinut janoitsemaan joka solullasi lisää, vaikka välillä kaikki tuntuu menevän aivan päin sitä itseänsä? Mikä saa jaksamaan ja kiipeämään aina vain takaisin sieltä kuilun pohjalta? Oma vastaukseni tähän on yksinkertainen - hetket. Ne täydelliset hetket, kun et haluaisi olla missään muualla tässä maailmassa, kuin juuri siinä hetkessä. Hetki, kun hevonen osoittaa sinulle täydellisen luottamuksensa, hetki kun pitkän työpäivän jälkeen hevosesi hörisee iloisesti sinut nähdessään ja painaa pehmäen turpansa hiuksiisi, hetki kun saat ratsastettua kolme täydellistä askelta tai suoritat täydellisen hypyn. Tässä maailmassa mikään ei ole parempaa kuin nuo hetket, mikään ei yksinkertaisesti tunnu yhtä hyvältä.

Millainen sitten olisin nyt, jos en koskaan olisi aloittanut hevosharrastusta? Väitän, että hyvin erilainen ihminen. Varsinkin oman hevosen saaminen nuorena on ollut asia, joka on kasvattanut minua todella paljon. Ilman omaa hevosta en ikimaailmassa olisi kasvanut niin vastuulliseksi, kuin mitä nyt olen. Jokainen pettymys hevosten parissa on myös tehnyt minusta vahvemman ja opettanut yrittämään aina vain uudelleen ja uudelleen. Usko siihen, että jonain päivänä yritys palkitaan, on tsempannut eteenpäin. 

Jos en harrastaisi hevosia olisinko parempi ystävä? Parempi vaimo? Parempi tytär tai lapsenlapsi? Todennäköisesti pystyisin antamaan läheisille enemmän aikaani kuin nyt, mutta olisinko silti sen parempi ihminen? En usko, päinvastoin, tämä harrastus on tehnyt minusta paremman ihmisen, jokainen omistamani hevonen on tehnyt minusta paremman ihmisen.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että meillä koko perhe on mukana tässä touhussa ja ympärilläni onkin ihan loistava tiimi. Suurin kiitos tästä kaikesta kuuluu kuitenkin äidilleni, joka on tämän kaiken mahdollistava tekijä. Näiden vuosien aikana äiti on sponsoroinut harrastustani niin paljon, etten koskaan pysty edes tarpeeksi kiittämään. Meillä raha ei ikinä ole kasvanut puussa, mutta äiti on aina tehnyt kaikkensa, että me Iinan kanssa olemme pystyneet harrastamaan tätä rakasta harrastustamme. Tämä kaikkensa on tarkoittanut järjetöntä määrää työntekoa ja toivon, että siitä kaikesta äiti on saanut edes vähän takaisin nähdessään meidän ilomme erilaisina onnen hetkinä. Äiti, olet korvaamaton, vaikka en sitä aina muistakaan kertoa<3

Hevoset harrastuksena ovat antaneet minulle käsittämättömän paljon ja olen äärettömän onnellinen siitä, että askeleeni kauan sitten veivät tälle tielle, jolla nyt olen. Matkalle on mahtunut niin alamäkiä kuin ylämäkiäkin, mutta kaikesta on opittu jotain, jos ei muuta, niin ainakin sitä uudelleen yrittämistä. 

Koskaan ei pidä luovuttaa, se on yksi hienoimmista asioista, jonka voi oppia.

"Hevonen on kaikkia maailman rikkauksia suurempi aarre." - Espanjalainen sananlasku

Tilanteen nollaus esteiden parissa - miten kävi?

Heti Onnin ostettuani ilmenneestä esteongelmasta on tullut kirjoiteltua useamman kerran täällä blogissa ja aihetta on tullut toki muutenkin mietittyä kerran jos toisenkin. Kuten aiemmista postauksista on selvinnyt, niin Onni on todella epävarma hypätessä. Ruunan ostaessani myyjä kertoi, että sillä oli vasta juuri alettu hyppäämään ja kesällä laitoinkin epävarmuuden ja siitä seuranneet ohijuoksut vielä täysin kokemattomuuden piikkiin ja ajattelin, että tilanne paranee, kun vaan saadaan treeniä alle. Treenistä huolimatta joka hyppykerta alkoi kuitenkin samalla kaavalla eli esteet tuntuivat Onnin mielestä olevan suunnilleen maailman vaarallisin asia ja se kyttäsi jopa maapuomeja ja yritti ensimmäiset kerrat mennä niistäkin ohi. Ainoa asia mikä tuntui helpottavan hyppäämistä oli, että O sai ensin mennä esteet ravissa, tämän jälkeen hypyt laukassakin sujuivat huomattavasti helpommin. Myös muutama onnistunut hyppykerta on mahtunut viimeisen puolen vuoden ajalle, mutta mielessä on kuitenkin kokoajan ollut taustalla ajatus, että tuleeko näin epävarmasta hevosesta koskaan varmaa hyppääjää ja näin ollen hevosta estepuolen kilpailuihin.

Valmentautuminen esteillä on kesästä asti erinäisten syiden vuoksi ollut hyvin satunnaista, mutta olen kuitenkin pyrkinyt pitämään hyppäämisen jossain määrin mukana kuvioissa kokoajan. Itsekseni hypätessä olen pysynyt melko pienissä korkeuksissa, mutta Lokakuussa päästiin pitkästä aikaa myös kahteen estevalmennukseen, joista varsinkin viimeisin sujui todella hyvin ja ensimmäistä kertaa pystyin oikeasti luottamaan siihen, että hevonen menee esteistä yli kyselemättä. Tämän jälkeen Onnille tuli kuitenkin lihasjumeja, joiden takia hyppäämiseen tuli muutaman viikon tauko ja välissä olleista parista irtohypytyksestä huolimatta seuraava hyppykerta oli täys katastrofi. O ei ollut vielä ikinä ollut hypätessä niin huono, kuin tuolloin. Teki totaalisesti mieli heittää hanskat tiskiin ja siirtyä pelkän kouluratsastuksen pariin ylittämättä koskaan enää yhtäkään estettä. Päätin kuitenkin sinnikäästi jatkaa treenaamista ja parin päivän kuluttua saatiinkin tehtyä vähän onnistuneempi hyppytreeni.

Aika pian tämän jälkeen Onni jäikin sitten parin viikon talvilomalle ja pääsin itsekin ottamaan pienen aikalisän. Loman aikana pohdin paljon hyppäämistä ja lopulta päädyin pitämään kunnon tauon myös esteiden parissa. Ajattelin, että totaalinen nollaaminen saattaisi tehdä ihan hyvää, joten reilu kuukauteen Onnin kanssa ei ylitetty edes yhden yhtäkään maapuomia.

Pari viikkoa sitten ajatus hyppäämisestä alkoi taas houkuttaa ja eräällä ratsastuskerralla päätinkin kokeilla ihan vaan ravipuomeja ja pieniä kavaletteja. Uutena taktiikkana oli aloittaa kaikki niin sanotusti ihan alusta, joten tutustuminen puomeihin ja kavaletteihin tapahtui käynnissä. Kyllä, luitte ihan oikein. Tämän jälkeen siirryttiin raviin ja ravin jälkeen laukkaan. Ilokseni kaikki sujui tällä taktiikalla ihan loistavasti, eikä Onni edes harkinnut ohijuoksuja tai mitään muutakaan vastaavaa. Ainoa "ongelma" oli hieman liian kova kiihdytys esteelle, mutta tämä annettakoon anteeksi, ainakin löytyi intoa ja imua.

Muutama päivä tästä eteenpäin ohjelmassa oli jälleen hyppyjä ja tällä kertaa rakentelin mukaan kavalettien lisäksi myös pienen ristikon. Päätin myös kokeilla onneani ja laitoin toisen kavaletin alle sinisen laineen maahan "makaamaan". Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kokeilin Onnilla erikoisempaa estettä, sillä tähän asti oltiin pysytty pelkkien puomiesteiden parissa, kun niissäkin tuntui olevan ruunalle jo tarpeeksi kytättävää. Aloitus tapahtui taas samalla tavalla kuin edellisellä kerralla, eli kaikki esteet käynnissä pari kertaa kummastakin suunnasta. Ensimmäisellä kerralla Onni jäi katsomaan vähän sekä ristikkoa että lainetta, mutta pysyin itse rentona selässä, pidin pohkeen kevyesti kiinni ja näin O ylitti esteet luottavaisella mielellä. Tämä oma uusi reagointi-tapa Onnin kytätessä on muuten yksi isoista ahaa-elämyksistä, jotka olen hyppäämisen parissa viime aikoina saanut. Aiemmin O:n kytätessä olen vähän niin kuin "hyökännyt" sen kimppuun heti napakalla pohkeella ja parilla raipan näpäytyksellä ja jo ennestäänkin epävarma hevonen on mennyt tästä vain entistä enemmän kipsiin. Nyt kun olen pysynyt itse rentona ja rauhallisena ja antanut Onnin katsoa rauhassa, jos siltä siitä on tuntunut on kaikki sujunut paremmin kuin hyvin ja hevonenkin on pysynyt tyynenä.

Tämänkin treenin aikana hypyt sujuivat todella hyvin (joskin edelleen aika vauhdikkaasti) ja laineestakin suoriuduttiin ilman kummempia ihmettelyjä.

Seuraavalla hyppykerralla rakensin jumppatehtävän, johon kuului pari maapuomia ja kaksi kavalettia. Tämän lisäksi laitoin linjan pienestä ristikosta ja laineesta. Tällä kertaa laine oli esteessä ensimmäistä kertaa kannattimilla, joten se oli erilailla kuin edellisellä kerralla maassa "maatessaan". Aloitus taas saman kaavan mukaan käynnissä ja kuten seuraavasta voittekin nähdä eivät rakentelemani tehtävät saaneet Onnin mieltä järkkymään. Videolla siis kummankin tehtävän ensimmäinen ylitys.



Todellinen tuleva esteratsu! ;) Onni ei ihan ole sisäistänyt, että myös käynnissä jalkoja pitäisi vähän viitsiä nostella, vaikka esteet pieniä ovatkin. (Pahoittelut äänistä, jotka ensimmäisestä pätkästä unohtuivat näköjään poistaa.)

Kun "esteet" oli katsastettu käynnissä päätin kokeilla mitä O tuumaa, jos tulenkin heti seuraavan kerran laukassa ja ravi jätetään tällä kertaa välistä. Aloitettiin jumpalla oikeassa kierroksessa ja tehtävä sujui ilman epäröintiä, mitä nyt pientä hakemista, kun Onni ei ole tällaisia tehtäviä juurikaan hypännyt, joissa jalkojaan joutuu nostelemaan näin tiheään tahtiin. Tultiin jumppaa kummastakin kierroksesta jokunen kerta ja kerta kerralta alkoi sujua paremmin, kun O sai aina vain paremmin jutun juonesta kiinni.

Seuraavana oli vuorossa ristikko, jonka päätin senkin tulla suoraan laukassa. Onni hyppäsi jälleen epäröimättä ja yllätyksekseni se olisikin ollut jatkamassa innolla jo suoraan laineelle, mutta käänsin ruunan suunnitellusti ympyrälle, kun en itse ollut vielä henkisesti valmistautunut laineen ylitykseen. Alkuperäisenä ajatuksena oli tulla laine ensin ravissa sen ollessa kuitenkin hieman erikoisempi este, mutta Onnin reaktion jälkeen uskalsin lähteä kokeilemaan suoraan laukassa ristikolta ja mitä kävikään? O hyppäsi täysin kyttäämättä ja lainkaan epäröimättä. Pieni este, mutta tämä oli itselleni tosi iso juttu kaikkien vaikeuksien jälkeen. Tultiin linjaa vielä toisesta suunnasta jokunen kerta ja tästäkin kierroksesta ihan ilman kyttäämistä. Askel ei oikein osunut parilla ensimmäisellä kerralla ja väliin tuli ylimääräinen pikkuaskel, mutta kun sain paikan osumaan linja onnistui super-hyvin.

Tässä vielä video hypyistä, pätkät ovat aikajärjestyksessä, mutta ihan joka kerralta ei ole videota, kun Iinalla oli kuvausta hieman vaikeuttava Poppis toisessa kädessä.



Tällä hetkellä fiilis hyppäämisen suhteen on parempi kuin ehkä vielä kertaakaan aiemmin ja treeni esteiden parissa tuntuu pitkästä aikaa todella mukavalta. Olen oivaltanut paljon uusia asioita ja oppinut jälleen lisää hevosestani. Tästä eteenpäin hyppytreenejä on tarkoitus jatkaa samalla lailla kuin nämä viime viikotkin eli pienillä esteillä varmuutta hakien. Homman on pysyttävä kokoajan kivana ja hevosen täytyy nauttia joka hypystä. Rentous ja ilo, siinä asiat joista meidän treenien on koostuttava. :)

Tässä naamassa arpikin kaunistus olisi...

Viimeisen puolen vuoden aikana on käynyt erittäin selväksi, että Onni on taitava poika itsensä telomisessa. Heti tulostaan asti O on ollut vähän väliä naarmuilla, eikä ole varmasti ollut yhtäkään kokonaista viikkoa, ettei ruunalla olisi ollut jossain pientä tai vähän isompaa haavaa. Nämä naarmut eivät kuitenkaan ole olleet ihan kokonaan itse aiheutettuja, vaan suurin osa on peräisin tarhanaapurin hampaista. Näiden lisäksi toki myös hokinpolkemat ynnä muut pikku haaverit ovat tulleet tutuiksi. 

Onni sekä viereisen tarhan kaveri ovat kummatkin erittäin leikkisiä tapauksia ja nyhjäävät päivät pitkät kiinni toisissaan. Välillä ruunat vetävät hillitöntä pukkilaukkaa pitkin omia tarhojaan, mutta yleensä ne tyytyvät vain nypläämään toistensa naamoja, tuntikausia päivässä. Seurauksena tästä on ollut pieniä haavoja kummankin otuksen päässä, mikä on mielestäni ollut pieni paha siitä, että O on päässyt leikkimään samanlaisen torvelon kanssa, kuin mitä se itse on. Pitkään ajattelin, että antaa poikien leikkiä, mutta joulun jälkeen mielipiteeni alkoi kääntyä vähän toiseen suuntaan, kun naapurin tulilinjalle alkoi päätyä myös juuri ostettu Hw:n ulkoloimi. Kaupan kassatädin palkalla kyseisiin takkeihin saa säästellä jonkin aikaa aina pennosiaan, joten vähemmästäkin alkoi sydäntä kylmätä ja pulssi nousta, kun bongasin ensimmäiset hampaanjäljet kaulakappaleesta. 

Loimen nyppimisen jälkeen ruunat saivat vielä jatkaa yhteiseloaan naapureina, mutta eilen tuli sitten niin sanotusti se viimeinen pisara, kun tallilla vastassa oli Onni poski veressä. Pojilla oli tällä kertaa ollut ilmeisesti astetta riehakkaammat leikit ja jälkikin oli sen mukaista. Edelliset haavat eivät tähän verrattuna ole olleet yhtään mitään, mutta tällaisia vekkejä en halua lisää, joten O:lla meni viipymättä tarha vaihtoon. Tuhoja tutkaillessani olin ensimmäistä kertaa maailman onnellisin siitä, että Onni on väritykseltään kimo, sillä tämän puolivuotisen jälkeen ruuna olisi aikamoinen arpinaama, jos karva sattuisi olemaan toisen väristä... 

Tänä aamuna O sitten pääsi uuteen tarhaan ja tiluksien tarkistuksen jälkeen piti tietenkin mennä tsekkaamaan uudet naapurit. Hetken haisteluiden jälkeen kavereita kiinnostavammaksi osoittautuivat kuitenkin maasta löytyneet havut, joita Herra Hevonen roikottelikin suustaan pitkät tovit. Lapsi on terve kun se leikkii, vai miten se oli? 

Nyt ei auta kuin toivoa, että uudet naapurit olisivat leikeissään edes vähän varovaisempia, kuin edellinen. ;)

Onni kouluratsun hommissa

Vihdoin saatiin Nooran kanssa aikataulut sopimaan ja Onni pääsi toistamiseen hommiin oikean kouluratsastajan kanssa. Viime kerrasta ehti suunnitelmista poiketen vierähtää useampi kuukausi, vaikka uusintakertaa yritettiinkin sopia jo heti lokakuulle. Tuolloin Nooran ratsastus jouduttiin perumaan Onnin lihasjumien takia ja sen jälkeen tulikin sitten jo kaikenlaisia muita esteitä ja viikot ja kuukaudet ehtivät vieriä ihan huomaamatta. Syyskuisesta vierailusta voi käydä lukemassa täältä, jos se on sattunut menemään ohi suun.

Onni on näillä pakkasilla ollut hieman säpäkkä ja varsinkin aluksi vähän malttamaton ja sitä se oli myös tänään. Käynnissä O ei oikein olisi jaksanut keskittyä, mutta ravaamaan päästyään se olikin sitten aika yllättävän kiva ja tahdikas. Viimeksi käydessään Noora keskittyi ratsastuksessa pääasiassa siihen, että Onni liikkuisi aktiivisesti eteen ja reagoisi herkästi apuihin, mutta tällä kertaa aktiivisuutta ei tarvinnut lähteä hakemaan, sillä sitä löytyy onneksi tätä nykyä ruunalta jo ihan omasta takaa. Noora nauroikin hetken ratsastettuaan, että mihin se Diesel-malli oikein on kadonnut.

Onnin työskentely koostui lähinnä perushommista ja varsinkin loppua kohden alkoi tulla jo tosi kivannäköisiä pätkiä. Alkuratsastuksesta ruuna painoi hetkittäin kädelle jäykällä niskalla ja silloin tällöin kokeili "onko pakko jos ei tahdo?", mutta hyvien pätkien aikana oli kyllä oikein mukavaa menoa.

O sai taas paljon kehuja ja Noora totesikin sen edistyneen huomattavasti edellisestä kerrasta, erityisesti kiitosta sai huimasti parantunut laukka. Omaan silmään ruuna näytti ihan erilaiselta kuin Syyskuussa ja oli kyllä todella hyödyllistä päästä pitkästä aikaa näkemään maastakäsin missä tällä hetkellä mennään.

Tästä jatketaan taas seuraavalla kerralla, Nooralle jälleen iso kiitos! :)

2014 - Koettelemusten vuosi

Vuosi 2015 pyörähti käyntiin joitakin päiviä sitten ja vihdoin saatiin sanoa hyvästit vuodelle 2014. Edeltävä vuosi oli kaikkea muuta kuin helppo ja noiden 365 päivän ajalle mahtui paljon surua ja murhetta, joista kaikista en ole täällä blogin puolella edes maininnut. Jouduin hyvästelemään kaksi rakasta eläintä ja melkein menetin siskoni. Loppuvuodesta omakin terveys alkoi pettää ja tälläkin hetkellä tilanteeseen etsitään ratkaisua.

Murheiden lisäksi edeltävään vuoteen mahtui onneksi myös kivoja juttuja, ettei sentään ihan kokonaan jääty miinuksen puolelle. Jotta 2014 vuodesta ei jäisi mieleen vain ne ikävät muistot halusin palata myös niiden mukavampien muistojen pariin ja seuraavaksi tuleekin vähän koontia tapahtumista kunkin kuukauden ajalta. 

Tammikuu

Heti vuoden alkajaisiksi pohdin ratsastajan hyvinvoinnin merkitystä postauksessa Toimivaan tiimiin tarvitaan kaksi hyvinvoivaa osapuolta. Aiheen tiimoilta tein myös tavoistani poiketen uudenvuodenlupauksen, että aion tulevan vuoden aikana huolehtia omasta terveydestäni ja hyvinvoinnistani paremmin kuin aiemmin. Tämä lupaus piti aika hyvin, sillä edeltävän vuoden aikana lääkärillä tuli rampattua varmasti useammin kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä ja myös kropan vinouksia kävin korjaamassa osteopaatin luona muutamaan kertaan. Yksi erittäin suuri hyvinvointiini vaikuttanut asia oli myös kauan haaveissa ollut salilla käynnin aloitus, joka on vaikuttanut tietysti fyysiseen kuntooni, mutta ennen kaikkea kuitenkin psyykkiseen puoleeni todella vahvasti. 

Treenien suhteen Tammikuu oli vähän rikkonainen, sillä puolen kuun aikoihin Fanny ontui parin päivän ajan tuntemattomasta syystä ja loppukuusta poni teloi vielä itseään vähän tarhassa. Näistä parista takaiskusta huolimatta ratsastukset sujuivat kuitenkin tosi hyvin silloin kun treenaamaan päästiin.

Loppukuusta kerroin vielä syitä bloggaamiseeni postauksessa Miksi bloggaan?  

Helmikuu

Helmikuussa päästiin Fannyn kanssa pitkästä aikaa estevalmennukseen ja muutenkin koko kuukausi saatiin treenattua mukavasti ilman katkoja. Kevään ensimmäinen kiima teki ponista alkukuusta tamman isolla T:llä, mutta muuten ratsastukset sujuivat aika kivasti. Treenien vastapainoksi Fanny harrasti jonkin verran tarhapöllöilyä ja maneesissa irtona juoksemista, joista ei vauhtia puuttunut. 

19.2 Fanny täytti 9-vuotta.

Maaliskuu

Maaliskuun alussa kirjoitin postauksen tamman omistajan "ihanuudesta" ja treenit eivät näiden tammaoikkujen takia sujuneet ihan toivotulla tavalla. Kiimasta selvittyään Fanny oli uskomattoman hyvä ratsastaa, mutta tämä ilo ei kestänyt kauan, sillä vajaa viikko tästä eteenpäin maailma romahti ponin murtaessa jalkansa. 

Huhtikuu

Huhtikuussa oma pää oli vielä aivan sekaisin Fannyn loukkaantumisen jäljiltä, mutta jaksoin myös ajatella positiivisesti ja uskoin ponin selviävän. Koko kuukausi meni vähän sumussa kontrollia odotellessa ja mieleen on päällimäisenä jäänyt jalan kylmäys kahdesti päivässä, ensimmäiset lyhyet taluttelut ja Fannyn takaisin tarhailemaan pääsy kolmen viikon koppihoidon jälkeen. 

Kuun lopussa koitti kauan odotettu ja samalla pelätty kontrolli, josta ei toiveista huolimatta saatu hyviä uutisia. 

Tässä kuussa palasin takaisin vanhan tutun ponin palleron kuskin tehtäviin. Leevin kanssa päästiin avaamaan kisakausi Saajan tallin koulukisoissa Hämeenlinnassa kuun lopussa.

Toukokuu

Toukokuussa ratsastin Leeviä, jonka kanssa yritettiin hakea rentoutta tekemiseen. Kävin hyppäämässä Seelalla ja eksyin myös muutaman muun uuden hevostuttavuuden selkään.

Kuun puolessa välissä varmistui, että meille tulisi oma talli. Loppukuusta saatiin avaimet ja talliprojekti pääsi alkamaan.

Toukuun viimeisessä postauksessa kerroin Fannyn kuulumisia ja ajatuksiani ponin tulevaisuudesta.

Kesäkuu

Kesäkuussa huhkittiin hiki hatussa tilalla ja ratsastukset olivat koeratsastusreissuja lukuunottamatta todella vähissä. Postauksia tuli blogihistorian pienin määrä eli kuusi kappaletta. Projekti eteni pienellä porukalla hitaasti, mutta varmasti.

Julkaisin postauksen Fannyn viimeisen terveen päivän kuvista ja jaksoin edelleen olla positiivinen ponin tulevaisuuden suhteen.

Kuun lopussa pihatto ja tarha olivat viimein muuttokunnossa ja 26. päivä Fanny, Iivari ja Frida muuttivat kotiin.

Heinäkuu

Heinäkuun alussa paljastin blogissa toisen projektin, jota olin suorittanut kaikessa hiljaisuudessa, olin ostanut uuden hevosen. Onni saapui ilostuttamaan elämääni ja tuomaan valoa murheiden keskelle. Ruunan kanssa treenattiin ahkerasti ja tutustuttiin toisiimme. Esteongelma paljastui heti ensimmäisellä hyppykerralla.

15.päivä meillä tuli Fannyn kanssa täyteen vuosi yhteiseloa ja samalla oli myös blogin vuosipäivä.

Kuun lopussa Fannylla oli viimeinen kontrolli ja klinikalta saatiin pahimpia mahdollisia uutisia. Tein elämäni raskaimman päätöksen ja päätin, että rakas keltainen päästetään laukkaamaan ikivihreille niityille.

Elokuu

Elokuussa treenattiin Onnin kanssa vaihtelevalla menestyksellä. Mukaan mahtui niin onnistumisia, kuin epäonnistumisiakin. O kävi kiropraktikon käsittelyssä ja tuli tämän jälkeen hetkeksi tosi huonoksi ratsastaa.

Syyskuu

Syyskuussa treenit sujuivat edelleen vaihtelevalla menestyksellä, mutta loppupuolella kuuta päästiin kuitenkin starttaamaan yhteinen kisauramme Karkkilassa, josta tuloksena oli suureksi yllätykseksi neljäs sija.

Vähän kisojen jälkeen Noora kävi ratsastamassa Onnilla ensimmäisen kerran.

Loppukuusta Fanny pääsi sänkkärille ja meno oli aluksi vähän villiä.

Lokakuu

Alkukuusta käytiin koulukisoissa Tuuloksessa ja Onnin huonosta päivästä huolimatta sijoituimme kolmansiksi.

9.10 oli yksi elämäni pahimmista päivistä, Fanny lopetettiin ja ajattelin elämäni loppuvan siihen paikkaan. Suru oli musertava, vaikka tiesinkin tehneeni täysin oikean ratkaisun. Tässä ei kuitenkaan ollut ilmeisesti vielä tarpeeksi kestämistä, sillä saman päivän iltana pikkusiskoni putosi usean metrin korkeudesta ja loukkaantui pahoin. Vammat olivat vakavat, mutta on ihme ettei hän halvaantunut, tai vielä pahempaa. Omasta tuskastani huolimatta yritin pysyä vahvana ja saada täysin hysteerisen äidin pysymään jollain lailla tolkuissaan. Tämä yö tuli vietettyä pitkälti sairaalassa.

"Ei kahta ilman kolmatta"-sanonta piti tässä tapauksessa paikkansa ja kuun lopussa meitä kohtasi vielä yksi suuri suru, 11-vuotias koiramme Tuffe meni yhtäkkiä todella huonoon kuntoon ja tämäkin rakas ystävä nukutettiin ikiuneen.

Marraskuu

Marraskuu alkoi Mitä hevosen omistaminen maksaa-postauksella.

Seuraavassa postauksessa halusin tietää millaisia ihmisiä sieltä ruudun toiselta puolelta oikein löytyy ja postaus keräsikin eniten kommentteja koko blogin historiassa.

Kuun lopussa esittelin linkattuja blogeja ja ilmoitin toteuttavani joulukalenterin.

Joulukuu

Joulukuu kului joulukalenterin parissa. Onni lomaili reilu pari viikkoa, mikä tuli kalenteria ajatellen parhaaseen mahdolliseen saumaan ja pystyin laittamaan kaiken liikenevän aikani blogiin.

Päivää ennen joulua Iinalle ostettiin uusi poni ja jokunen päivä tämän jälkeen Iivari laitettiin myyntiin. I meni kaupaksi muutamassa päivässä.

Iloa, surua, murhetta ja naurua, koettelemuksia, kasvamista ja muuttumista - näitä mahtui vuoteen 2014. Edeltävä vuosi oli varmasti elämäni rankin, mutta hengissä selvittiin. Tältä vuodelta toivon koko sydämestäni terveyttä niin ihmisille kuin hevosillekin ja mielellään mahdollisimman vähän vastoinkäymisiä, niitä on viime aikoina saatu enemmän kuin omiksi tarpeiksi.