Kiitos kaikesta Leevi

Olen ratsastanut viimeksi syksyllä, eli reilusti yli puoli vuotta sitten. Talvi meni jälleen helposti hevosten perään haikailematta, mutta arvelin hevosikävän ilmoittelevan itsestään kevään mittaan. Kevään tultua mitään ei kuitenkaan tapahtunut, suurimpana syynä tähän oli varmasti työn ohella aloittamani koulu, jonka johdosta olen pysynyt lievästi sanottuna kiireisenä. Yhtenä alkukesän päivänä tuo tuttu ikävä kuitenkin ilmoitti itsestään ja parin viestin jälkeen olin sopinut tallitreffit kenenpä muun kuin Leevin ja Leevin ihmisen kanssa. Kävin rapsuttelemassa ponia, haistelemassa hevosen tuoksua ja puhuttiin, että tulisin ratsastamaan joku päivä.

Tuota ratsastusta ei koskaan ehtinyt tapahtua. Joitakin päiviä vierailuni jälkeen avasin facebookin ja ensimmäisenä feedissäni oli päivitys, joka sai sydämeni pysähtymään. Kuvassa oli Leevi yhtä komeana kuin aina ennenkin, mutta tekstissä kerrottiin ponin nukkuneen pois. Tuijotin päivitystä epäuskoisena, päässäni pyöri vain, ettei tämä mitenkään voi olla totta. Juurihan olin joitakin päiviä aikaisemmin silittänyt ponin vielä talven jäljiltä pörröistä karvaa ja nyt se oli poissa. Kyyneleet valuivat poskilleni, kun tieto alkoi iskeytyä tajuntaan.

Leevin omistaja soitti myöhemmin. Poni oli sairastunut äkisti. Leevillä oli viimeisten vuosien aikana suhteellisen paljon terveysongelmia, joista suurimpana näistä muutama vuosi sitten sairastettu paha kaviokuume, josta toipuminen oli pitkään hyvin epävarmaa. Kuin ihmeen kaupalla poni kuitenkin tervehtyi, mutta jo silloin tehtiin päätöksiä, että seuraavan isomman ongelman osuessa kohdalle alettaisiin tehdä päätöksistä vaikeimpia. Kukaan tuskin arvasi, että näiden päätösten aika tulisi näin pian. Suurinta rakkautta on osata päästää irti, kun sen aika on ja Leevin ihmiset tekivät kunnioitettavan päätöksen päästäessään ponin laukkaamaan sateenkaarisillalle.

Meidän yhteinen taipaleemme Leevin kanssa ehti kestää reilu viitisen vuotta. Vaikka suurin osa tuosta ajasta oli melko harvoin tapahtuvaa yhdessä treenaamista ostettuani omia hevosia ehti ponista tulla todella tärkeä. Myös iso osa parhaimmista hetkistäni hevosten parissa tuli koettua juurikin Leevin ja sen ihmisten kanssa. Näistä hetkistä ja yhteisistä reissuista ei naurua puuttunut ja haluankin kiittää sydämeni pohjasta, että sain olla mukana Leevin elämässä, nämä muistot säilyvät ikuisesti.

Poni, jonka touhuille saatiin nauraa vatsalihakset kipeinä. Poni, jolta ei ikinä puuttunut pilkettä silmäkulmasta. Poni, joka opetti vuosien aikana enemmän kuin olisin ikinä voinut arvata. Poni, joka tuntui joka kerta niin tutulta ja turvalliselta, oli edellisestä tapaamisesta sitten kuukausi tai vuosi. Poni, joka toi elämääni ihmisiä, joita ilman ei elämän solmuista olisi selvitty. Poni, joka ei koskaan unohdu. Kiitos kaikesta Leevi, hyvää matkaa ♥

Vuosi 2017

14 päivä joulukuuta, jouluaatto ja uusivuosi jo ihan nurkan takana. En pysty käsittämään miten taas voidaan elellä jo vuoden viimeisiä viikkoja. Pari viikkoa ja on jälleen taputeltu yksi vuosi pakettiin ja saadaan toivottaa tervetulleeksi seuraava, toivottavasti paljon ihania asoita ja uusia seikkailuja mukanaan tuova sellainen.

Omalla kohdallani vuosi 2017 on ollut melko tasainen ja sisälsi vain yhden isomman muutoksen. Irtisanoin itseni keväällä reilu kahdeksan vuoden jälkeen vanhasta työstäni ja suuntasin kohti uusia tuulia. Ala pysyi edelleen samana, mutta neliömäärä ja tuotevalikoima moninkertaistui edelliseen verrattuna ja myös työnkuva muuttui jonkin verran. Vaikka uusi työ onkin ollut paljon mielekkäämpää mitä edellinen ja olen viihtynyt, on tämä toivottavasti vain väliaikainen ratkaisu. Mielessä siintävät jo uudet suunnitelmat.

Viime vuosi meni hevosettomaan elämään totutellessa, vapaudesta nauttiessa ja fiilistellessä, mutta tämä vuosi on ollut todellinen pohdiskelun vuosi. Olen miettinyt paljon sitä, mitä ihan oikeasti haluan tehdä ja millaista elämää elää. Näin hevosettomana mahdollisuudet ovat nyt auki joka suuntaan ja on aika alkaa toteuttaa niitä haaveita, jotka ovat aiemmin jääneet hevostelun jalkoihin. On aika alkaa ottaa askelia, jotka jossain vaiheessa mahdollistavat sen oman näköisen elämän elämisen. 

Työjuttuja lukuunottamatta on tosiaan ollut melko tasaista, mutta tällainen astetta rauhallisempi vuosi oli enemmän kuin tervetullut parin edeltävän vuoden jälkeen. Kevät tosiaan meni töissä uutta opetellessa ja kesä tuli otettua aika rennosti, päällimmäisenä mieleen on jäänyt marjapuskissa rymyäminen mitä tuli harrastettua varmasti enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Marjahulluus iski kovaa ja korkealta. Se on kuulkaas onnellinen ihminen sellainen, jolla on pakkanen täynnä marjoja. Kesä meni jälleen kerran liian nopeasti, mutta jätti jälkeensä monia ihania muistoja.

Syksystä ei oikein olekaan mitään kummempaa sanottavaa, normaalia arkea ja vähän taisi olla pimeää ja sateista. ;) Kaamosväsymys oli tänä vuonna ihan omaa luokkaansa ja hetkittäin mietin jo, että miten sitä ikinä selviää keväseen asti. Pahin oli kuitenkin ohi onneksi muutamassa viikossa ja nyt tässä on paineltu menemään normaaleilla energioilla jo jokusen viikon ajan, kyllä kelpaa taas tuon zombikauden jälkeen.

Loppuvuosi onkin sitten mennyt yhdessä hujauksessa ja edessä on tosiaan enää joulu ja uusivuosi. Huh, aikamoista. Nyt jos vielä selviäisi kunnialla ensi viikosta, joka tuolla kaupan alalla tuppaa olemaan se vuoden kiireisin, niin sen jälkeen saakin sitten pysähtyä muutamaksi päiväksi nauttimaan joulusta.

Mitä teille kuuluu? Millainen on ollut sun 2017 vuosi? 

Ps. Jos jotakuta kiinnostaa seurata elämääni vähän useammin kuin mitä tänne blogiin tulee kirjoiteltua, niin Instagramista nimellä jonna_mar löytyy vähän aktiivisemmin päivittyvää materiaalia :)

No tältähän sen kuuluukin tuntua

Reilu puolen vuoden ratsastustauko, sellaisesta tapahtumasta kirjoittelin tuossa keväämmällä. Postauksen naputtelun aikaan hinku selkään alkoi olla jo aikamoinen ja kuten arvata ehkä saattaakin on tauko ollutta ja mennyttä. Se taisi olla huhtikuuta, kun kenes muunkaan kuin Leevin omistaja soitteli ja kyseli ratsastusapua ja pian sitä jo istuttiinkin pienen kirjavan selässä ja olo tuntui niin kotoisalta, kuin vaan tuntua voi. Kotoisasta olosta huolimatta kaikki vähäisetkin vaivalla hankitut taidot olivat jostain kumman syystä kadonneet kuin tuhka tuuleen ja seilasin pitkin kenttää miettien miten ihmeessä näitä otuksia oikein ajettiinkaan. 

Joku on joskus väittänyt, että ratsastus on kuin pyörällä ajo, mutta ihan en nyt kyllä allekirjoita tätä väittämää näin oman kokemukseni pohjalta. Muutama ensimmäinen kerta meni täysin räpiköidessä ja ehkä vasta lähemmäs 10 kertaa ratsastettuani alkoi tuntua, että alan saamaan taas vähän jutun juonesta kiinni ja kroppakin alkaa muistaa miten sen oikein kuuluu toimia. Keskivartalon tuki alkoi löytyä ja muita sellaisia melko oleellisia pikku juttuja. Vaikka meno nykyisellään on jo huomattavasti sujuvampaa ja ainakin osan ajasta tiedän suunnilleen mitä olen tekemässä, on tässä vielä aikamoinen työmaa edessä. 

Vaikkei tuollainen tauko ratsastuksellisesti teekään hyvää, niin mielelle se oli enemmän kuin tarpeen. Olen nimittäin löytänyt sellaisen aika merkittävän jutun, mikä oli ollut jo pitkään hukassa ja se on ratsastuksen ilo. Se on se juttu mikä allekirjoittaneelta katosi kaiken suorittamisen ja itseltäni liikaa vaatimisen alle vielä Onnin omistaessani, vaikka siitähän tässä koko hommassa nimenomaan on kyse. On ollut aika huikea fiilis, kun tuossa Leevillä ilman paineita ja vaatimuksia ratsastellessani olen tajunnut, että hei tältähän tämän harrastamisen kuuluukin tuntua. Sen kuuluu olla se paras hetki päivästä, kun päästä katoaa niin työstressi kuin kaikki muutkin murheet ja saa vain nauttia tukka tuulessa hulmuten.

Tällaista tänne siis ratsastuksen saralla. Postauksen pointti taisi olla, että selkään on palattu ja ratsun virkaa on toimittanut tuttu ja oikein hyväksi jumppakaveriksi jo vuosia sitten todettu kirjava ponin pallero. <3 Olen käynyt auttelemassa Leevin liikutuksessa silloin kun sen omat ratsastajat ovat olleet kiireisiä, joten mitenkään säännöllistä tämä ratsasteluni ei tällä hetkellä ole. Joinain viikkoina olen käynyt kerran tai kaksi ja välillä on saattanut tulla reilu pari viikkoakin taukoa, kun apua ei ole tarvittu. Näin kesällä tämä on tuntunut aika sopivalta, kun on niin paljon kaikkea muutakin, mutta täytyy miettiä tuossa tunnempana josko sitä alkaisi katselemaan olisiko jossakin tarjolla jotain säännöllisempää jos oikein innostun. 

Kivaa kesän jatkoa itse kullekin, josko se lämpö sieltä pikku hiljaa saapuisi meitä kohta hellimään vähän pidempäänkin kuin päivän tai kaksi kerraallaan aina silloin tällöin! ;)

Turpaterapiaa

Tiedätte varmaan ne hetket, kun tunnette niin täyttä ja puhdasta onnellisuutta, että toivotte ettei se hetki loppuisi koskaan? Sellaista mä olen tuntenut tässä viimeisen viikon aikana, kun olen auringon, lämmön ja vihdoin kunnolla alkaneen kevään innoittamana ajellut useampana päivänä meille maalle ja touhunnut ponien kanssa.

Karvanvaihto on tällä hetkellä pahimmillaan, kuten ehkä joku muukin on saattanut huomata ja olen harjannut poneista valehtelematta ämpärikaupalla karvaa samalla melkein tukehduttaen itsenikin. Harjailun lisäksi ollaan käyty Fridan kanssa nyt pari kertaa maastossa köpöttelemässä ja juuri nuo reissut ovat olleet niitä, joiden ei haluaisi loppuvan ollenkaan. Fiilis noilla meidän kävelyillä on vaan ollut jotenkin niin käsittämättömän hyvä ettei sitä pysty edes selittämään. Ollaan nautittu lämmöstä, maisteltu vähän ensimmäisiä vihreitä (poni, ei sentään taluttaja ;) ja toisella reissulla saatiin kotiin viemisiksi jopa pussillinen kuivaa leipää, kun ystävällinen naapuri sen meille ihan yllärinä kiikutti.

Näiden meidän lenkkien aikana on tullut mietittyä kaiken maailman juttuja erityisesti Fridaan liittyen ja olen tuntenut ihan ääretöntä kiitollisuutta tuosta ponista ja siitä, että saadaan vielä nauttia sen seurasta sekä mahtavasta persoonasta. Mikään kun ei ole itsestään selvää enää siinä vaiheessa, kun ponilla on ikää mittarissa 28v. Meidän perheen historia Fridan kanssahan ylettyy jo reilusti yli kymmenen vuoden taakse, joten pitkään on jo ehtinyt kulua ensitapaamisesta. Jos jollekin tätä lukemaan eksyneelle sattuu olemaan epäselvää, että mikä tämä tällainen Frida edes on, niin lisätietoa löytyy täältä.

Kiitollinen olen ollut myös siitä, että Frida on edelleen niin hyvässä kunnossa ja siltä löytyy edelleen pilkettä silmäkulmasta. Kukaan ei varmasti uskoisi sen ikää ellei tietäisi. Nuo meidän niin sanotut kävelytkin ovat olleet kaikkea muuta kuin kävelyä, sillä F on tapansa mukaan ollut ihan tohkeissaan päästessään pois kotipihasta ja matka on taittunut suurimmaksi osaksi ravissa. Yritykseni toppuutella ponin intoa ovat useampaan kertaan päätyneet pään viskelyyn ja jopa vinkumiseen, joten virtaa tuolta meidän turbomummolta ei ainakaan puutu. Kuumuudestaan huolimatta F osaa kuitenkin aina käyttäytyä tilanteen niin vaatiessa, eikä esimerkiksi eilen koettu hirven ihan vierestä puskassa rymistelykään saanut ponin kuin vähän hypähtämään paikallaan ja toteamaan sitten heti ettei tässä mitään hätää ollutkaan.

Olen aikoinaan alkanut kirjoittaa tätä blogia pitkälti siitä syystä, että kaikki merkitykselliset hetket, asiat ja tapahtumat olisivat jossain sellaisessa paikassa, johon voisin niitä myöhemmin palata lukemaan ja muistelemaan. Hatarassa päässä ei valitettavasti pysy ihan kaikki kivoimmatkaan jutut ja siksi onkin ollut hyvä, että täällä ne ovat kaikki tallessa. Nämä Fridan kanssa vietetyt hetket kuuluvat juurikin niihin, jotka haluan myöhemmin muistaa, varsinkin sitten kun ponia ei enää ole. Tämäkin postaus tulee joskus vielä olemaan kullanarvoinen, mutta toivon mukaan siihen päivään menee vielä vuosia ja saadaan pitää Frida vielä pitkään täällä meidän luona. <3

Pitkästä aikaa

Lähes puoli vuotta poissa hevosen selästä. Täytyy sanoa etten ikinä olisi uskonut tällaista tapahtuvan, jos en olisi tätä itse ollut todistamassa. Kummallista tämä ihmiselämä, hyvin kummallista.

Mitä tässä nyt on oikein sitten tapahtunut ja miten tässä näin kävi? Kirjoitin edellisen postauksen elokuun lopussa, jolloin olin hetki sitten alkanut käydä ratsastamassa tuttuni hevosia ja olin täynnä intoa, kunnes koko hevostelu vaan jäi, jäi yksinkertaisesti muiden juttujen jalkoihin. Ensin oli kaiken maailman menoja, ystävän polttarit, häät ja sen sellaista ja tähän perään tulin heti kipeäksi. Kun vihdoin olisin taas päässyt ratsastamaan huomasin yhtäkkiä käyttäväni aikani mieluummin muihin asioihin. Aikaa ei tuntunut löytyvän tallilla käymiseen, joten innostusta ei selvästi ollut sittenkään tarpeeksi. Ilmeisesti tämä kaikki muu elämä on vienyt niin mukanaan, ettei hevostelua miellä enää niin korkeaan asemaan. Toki motivaatioon vaikutti varmasti myös tuossa vaiheessa tänne Suomen maalle ennättänyt talvi, joka on ollut itselleni motivaation kannalta aina vähän vaikeaa aikaa.

Viimeinen melkein puolivuotinen on siis mennyt kaikkea muuta kuin hevosjuttuja puuhaillen, mutta on tämä vaan siitä kumma harrastus että ei siitä noin vaan eroon pääse. Jostain nurkan takaa se aina ilmestyy huhuilemaan, kun vähiten odotat. Vaikka tässä meni kuukausia ilman minkäänlaista intoa ratsastamaan, niin viime aikoina nämä nelijalkaiset ovat pyörineet mielessä enenevissä määrin. Liekö sitten lähetyvä kevät se, joka tätä intoa alkaa taas nostella. Saapa nähdä kuinka tässä käy, voisin veikata ettei kovin montaa hetkeä mene, kun löydän itseni jälleen satulasta.

Muutoinkin tänne kuuluu oikein hyvää, peruseloa ja oloa. Salitreenit ovat jatkuneet normaaliin malliin ja tämän lisäksi on tullut käytyä juoksemassa. Juoksu on normaalisti ollut mulla vain keväästä syksyyn ohjelmaan kuuluva laji, mutta tällä kertaa sitä on tullut harrastettua läpi talven. Vähän on ollut mielessä, että josko sitä kävisi ainakin yhdessä juoksutapahtumassakin tänä vuonna, edellisestä kerrasta kun alkaa olemaan jo useampi vuosi aikaa. Treenaamisen lisäksi aika kuluu milloin mitäkin puuhaillen, Netflix muun muassa on ollut näin pimeään ja kylmään vuodenaikaan melko kovassa käytössä. (Jos jollain on suositella jotain hyvää sarjaa, niin vinkit otetaan ilomielin vastaan! :)  

Tässä nyt jonkinlaisia kuulumisia vähän tähän väliin, hengissä täällä ollaan siis edelleen, vaikka blogi hiljaiseloa onkin viettänyt. Monet kerrat olen pohtinut koko blogin lopettamista, kun on tuntunut ettei mulla ole tänne enää mitään sanottavaa tai annettavaa, mutta täällä sitä näköjään taas kuitenkin jonkinlaista juttua kirjotellaan. Toivottavasti teillä on ollut mukava talvi, palataan taas kun palataan! :)

Mielettömän kaunis auringonnousu pari viikkoa sitten

Hihsissä heppoja ihmettelemässä

Yksi parhaista tavoista aloittaa päivä

Upea aurigonlasku samoin parin viikon takaa

Sunnuntaichillailua parhaassa seurassa <3

Mikä tekee sut onnelliseksi

Asioilla on tapana selkiytyä, kun niiden antaa ottaa oman aikansa. Joskus aikaa voi kulua kauemminkin ja joskus taas vastaus saattaa löytyä jo hyvinkin nopeasti.

Kuten olen viime kuukausien aikana todennut, ei harrastukseni tuleva suunta ole ollut oikein mitenkään selvillä. Välillä olen halunnut yhtä ja välillä taas jotain aivan muuta. Onnin myynnin jälkeen ratsastuskerrat ovat olleet melko vähissä ja välillä on mennyt useampikin viikko niin etten ole ollut lainkaan hevosen selässä. Ratsastamaan on toki tehnyt mieli, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Olen keskittynyt kuulostelemaan itseäni, mitä oikein haluan. Vuokrahevosia löytyisi varmaankin pilvin pimein, mutta ajatus siitä, että olisi "pakko" käydä tietty sovittu määrä viikossa ratsastamassa ei ole tuntunut hyvältä. En ole halunnut joutua stressaamaan, että ehdinkö kiireisinä viikkoina käydä sovitut kerrat. Olen käynyt innolla ratsastamassa aina silloin kun joku tuttu on tarvinnut liikutusapua ja muuten olen puuhaillut muita juttuja. Välillä mietin, että sellaistako harrastukseni tulee olemaan, sitä että käyn selässä silloin tällöin satunnaisesti. Onko se minulle sopiva tapa?

Kuukausien kuluessa ajatukset alkoivat selkiytymään. Jos tuli pidempi heppailutauko iski jossain vaiheessa aina järjetön hevosikävä, jota lievitin jokusen kerran Poppiksella maastoilemalla. Ponien kanssa puuhailu auttoi pahimpiin vieroitusoireisiin, mutta jokunen viikko sitten alkoi tehdä tosi kovasti mieli päästä ratsastamaan kunnolla ja tuolloin kävinkin tuttuni tallilla kokeilemassa ensimmäistä kertaa Afkea, mistä kerroinkin edellisessä postauksessa. Tuon ratsastuksen jälkeen olin ihan äärettömän onnellinen. Tajusin että kyllä tämä nyt vaan on se, mikä tekee mut ihan hullun onnelliseksi.

Nyt olen käynyt tuolla tuttuni tallilla ratsastamassa usemman kerran enkä voisi olla enempää innoissani. Tämä ettei ole mitään tiettyjä päiviä tai minkäänlaista pakkoa sopii itselleni paremmin kuin hyvin. Saan käydä silloin kun ehdin, ilman stressiä. Liikutettavia kyllä löytyy aina. Tuntuu oikealta, tuntuu sopivalta. Vihdoinkin.

Riki 6v, toissapäivänä Suomeen saapunut ihana muhku. Yksi tämän aamun uusista heppatuttavuuksista.

Afkefane

Muistan kun näin ensimmäistä kertaa friisiläisen, olin silloin ehkä 12-vuotias ja tuo äärettömän kaunis musta hevonen lumosi minut täysin. En ollut eläessäni nähnyt niin lempeitä ja kauniita silmiä ja se keveys, jolla hevonen liikkui oli jotain käsittämätöntä. Tuolloin ajattelin, että vielä jonakin päivänä tahdon itsekin päästä ratsastamaan friisiläisellä, kokea miltä tuntuu ratsastaa tuollaista satumaisen upeaa hevosta. Vuosien saatossa olen törmännyt jokuseen rodun edustajaan, mutta lähemmin en ole vielä koskaan päässyt tekemään tuttavuutta, en ennen tätä päivää.

Heppailukuume on viime aikoina ollut aikamoinen, eikä juuri alkanut loma ole ainakaan varsinaisesti helpottanut asiaa. Tähän pulmaan oli kuitenkin apu lähellä ja pikaisen viestien vaihdon jälkeen suuntasinkin tänään heti aamusta Iinan kanssa ratsastamaan pitkästä aikaa tuttuni myyntihevosia. Viestitellessä en sen kummemmin kysellyt minkälaisia hevosia tällä hetkellä olisi tarjolla, joten paikan päälle päästyäni ja ensimmäisen ratsun kuultuani en meinannut uskoa korviani. Friisiläinen, ei voi olla todellista. Vihdoin haaveestani tulisi totta.

Tarhassa vastassa oli järjettömän kaunis tamma Afkefane, joka osoittautui kaiken päälle vielä todella ystävälliseksikin. Olin täysin rakastunut jo ennen kuin olin päässyt edes selkään asti. Afkefane on 8-vuotias tamma, joka on ollut vanhemmalla pariskunnalla koko ikänsä ja sitä on alettu ratsastaa vasta ihan hetki sitten. Olin neljäs ihminen sen selässä, enkä olisi jännitykseltäni ja innostukseltani malttanut pysyä oikein edes housuissani.

Taluttelin alkuun tammaa pitkin kenttää hetken aikaa ja jo sinä aikana se ehti osoittaa viisautensa ja mahtavan luonteensa, iso rekka toi hiekkalasteja kaataen ne aivan kentän lähistölle, mutta Afke ei lotkauttanut kyseiselle toiminnalle edes korvaansa, vaan jatkoi kuin mitään ei olisi edes tapahtunut.

Selkään kiivettyäni tutkailin hetken käynnissä miltä tamma tuntuu ja totesin sen olevan mukavan pehmeä ja kevyt suustaan. Pohkeeseen Afke reagoi pienellä viiveellä, mutta selkeästi kuitenkin ymmärsi sen tarkoituksen. Ääniavut tammalla oli hyvin hallussa. Suoraan kulkeminen oli vielä hyvin vaikeaa ja ravissa homma vaikeutui entisestään. Tein töitä ravissa pienissä pätkissä ja vähitellen homma alkoi sujua paremmin ja paremmin. Lopuksi saatiin aikaiseksi jo oikeinkin kelvollisia ja suoria pätkiä. Myös laukkaa otettiin muutamat nostot kumpaankin suuntaan ja voi luoja millaista laukkaa sieltä oikein tulikaan! Wow, ei sitä voi oikein paremmin kuvailla.

Ratsastuksen jälkeen olin aivan myyty. Mikä mahtava hevonen. Mikä mahtava työmotivaatio ja miellyttämisen halu. Tamma ei aina ymmärtänyt mitä siltä halusin, mutta yritti koko ajan parhaansa. Tästä hevosesta tulee vielä niin hieno ja kiva!

Tässä olisi nyt todellinen helmi tarjolla jollekin onnekkaalle edulliseen hintaan. Täällä jäädään jatkamaan haaveilua ja odottelemaan lottovoittoa, ehkä vielä jonakin päivänä... ;)