Onnin ulkoinen muutos kesästä 2014 kesään 2015

Selatessani kuvia vanhalta koneelta silmiini osuivat viime vuoden puolella Onnista otetut rakennekuvat, joita tuli varsinkin alkuun otettua aika tiuhaan tahtiin, jotta ulkoista muutosta olisi helpompi seurata. Kovin kummoisia eroja kuukauden-parin välein otetuissa kuvissa ei tietenkään näy, mutta pidemmällä aikavälillä otetuissa kuvissa alkaa jo jotain ehkä huomaamaankin ja ainakin ensimmäisen ja viimeisen kuvan välillä on ero jo selvä. 

Lihaksenkasvatus ja lihotus on aikaa vievää puuhaa, eikä tapahdu hetkessä. Onni oli tullessaan aika hoikassa ja lihaksettomassa kunnossa, joten ruokaa se sai tulostaan asti aika reilusti, että alkaisi vähän pyöristymään ja tätä myöten sille pystyisi alkaa rakentamaan lihasta. Koko viime syksyn ja vielä pitkälle talveenkin tuntui, ettei toivottua muutosta parempaa alkanut tapahtua ja väliin kriiseilinkin aika huolella, kun ei ruunan solakkaan varteen tuntunut tarttuvan mikään. Jossain vaiheessa kevättä käänne parempaan kuitenkin tapahtui ihan huomaamatta ja O alkoi pikkuhiljaa muokkautua jo vähän hevosen näköiseksi ja saada lihasta. 

Tässä vähän vertailukuvia viimeisen vuoden ajalta.

15.7.2014  Onni vähän tulonsa jälkeen

24.8.2014

8.11.2014

6.12.2014

22.2.2014

Tämän helmikuussa otetun kuvan jälkeen tuleekin pitkä tauko, jolloin rakennekuvia ei ole otettu ja seuraava kuva on vasta heinäkuulta. Tältä Onni siis näytti viime kuussa:

12.7.15

Ja tässä vielä vertailun vuoksi joulukuussa 2014 ja heinäkuussa 2015 otetut kuvat: 

Sanotaanko, että enää ei liika hoikkuus ole Onnin kanssa ongelmana ja eräs tallikaveri totesikin sen ainakin olleen ruoka-aikana kotona, mutta kyllähän sitä yksi jos toinenkin taitaa vähän kesäkiloja kerätä. ;) Huomattavasti parempi kuitenkin näin päin ja ainakaan omaan silmääni Onni ei tällä hetkellä ole liian lihava, vaan juuri sopiva. Lihasta on alkanut tarttua myös oikeisiin paikkoihin ja tästä jatketaan duunia. Ei sitä Roomaakaan päivässä rakennettu ja itse olen tyytyväinen muutokseen, joka viimeisen vuoden aikana on saavutettu.

Miltä näyttää sun mielestä? 

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Jokunen postaus sitten mainitsin käyneeni ratsastamassa ainakin blogin vanhemmille lukijoille tuttua poni-herra Leeviä ja innostuttiin tuolloin ottamaan vähän hyppyjäkin. Edellisestä yhteisestä hyppykerrasta oli ehtinyt vierähtää jo reilusti päälle vuosi, eikä ponikaan tuona aikana ole montaa kertaa päässyt esteitä ylittelemään, joten intoa löytyi kuin pienestä kylästä. Leevin kanssa on aiemmin ollut vähän ongelmaa kieltelemisen kanssa, mutta nyt mistään sellaisesta ei ollut tietoakaan ja hyvin menneistä hypyistä innostuneena päädyttiin ponin omistajan kanssa tutkimaan vähän lähialueen kisatarjontaa. Ajatuksena oli päästä vähän pyörähtämään jossain hakemassa mielenvirkistystä ja sopivat rataharjoitukset löytyivätkin Stable Parkilta Hämeenlinnasta, luokkana huima 60cm. Reissuun lähdettiin vaihteeksi lahjattomat treenaa-tyylillä ja tuon yhden hyppykerran lisäksi ei hyppyjä tullut otettua ja poninkin selässä käväisin vaan kerran vähän pyörimässä ilman satulaa.

Eilen sitten suuntasin töistä suoraan tallille ja Leevin ja tavaroiden ollessa kyydissä lähdettiin ajelemaan kohti Stable Parkia. Ajateltiin ensin, että aikataulun suhteen saattaa tulla aika tiukkaa, mutta loppupeleissä oltiin ensimmäisinä paikalla ja kerettiin rauhassa katsella ja ihmetellä. Laitettiin poni kuntoon ja hetken kuluttua pääsikin jo tutustumaan rataan. Rata oli kiva ja simppeli, yksi muuri ja vesimatto, mutta muuten tavallisia puomiesteitä.

Radan kävelyn jälkeen hyppäsin takaisin selkään ja lähdettiin maneesiin verkkaamaan. Leevi tiesi tasan tarkkaan mikä oli homman nimi ja poni oli jännittynyt ja pinkeä kuin mikä. Nauroinkin, että luojan kiitos tässä ei olla menossa koulustarttiin, kun ponin ratsastettavuus ei suoranaisesti hiponut ihan pilviä. Maneesista päästiin sitten kentälle verkkaamaan ja siellähän se kirjava tättähäärä sitten vallan innostuikin. Ensimmäisen verkkahypyn jälkeen en ehtinyt kissaa sanoa, kun tuo pieni poninretale vetäisi heti jalkojen koskettua maahan sellaiset jättimäiset köyryselkäpukit, että löysin alta aikayksikön itseni tekemästä lähempää maaperätutkimusta kentän pohjasta. Revettiin Leevin omistajan kanssa sellaiseen nauruun, että kaikki muut paikalla olijat varmaan ihmettelivät, että mitä hulluja nämä oikein on, eikä nauramisesta meinannut tulla loppua millään. Hepulikohtauksen hieman laannuttua sain itseni kammettua takaisin selkään ja palauttelemaan poninryökälettä ruotuun. Seuraavan hypyn jälkeen Leevi yritti vielä lähteä kokeilemaan jotain pukin tynkää, mutta tällä kertaa osasin varautua ja pienellä ärähdyksellä poni päätti luopua suunnitelmastaan.

Loppuverkka sujuikin sitten ilman kommelluksia ja hetken kuluttua päästiin aloittamaan rata, joka sujui kaikkien odotusten vastaisesti paremmin kuin hyvin ja nollilla päästiin maaliin. Leevi ei osoittanut pienintäkään epäröintiä yhdelläkään esteellä, vaan se oli ihan intopiukeana menossa. Poni ei vilkaissut edes vesimattoa, vaikkei ole sellaista montaa kertaa elämänsä aikana hypännyt. Yksi pieni pukki sieltä lensi jossain vaiheessa, mutta muuten Leevi oli oikeinkin siivosti ja suoritti kuin parempikin esteratsu. Kaikki puhtaan radan suorittaneet palkittiin, joten poni sai portilla suitsiinsa punavalkoisen ruusukkeen kotiin viemisiksi.

Että semmoinen reissu tällä kertaa. Kaikkea tuo poni keksiikin, niin hyvässä kuin pahassa. ;) Vähän sukellusharjoituksia, viihdettä katsojille ja nauramisesta kipeitä vatsalihaksia (ja ehkä pari muutakin hiukan kipeää paikkaa ilmalennon seurauksena, mutta mitäs pienistä... ;)). Kivaa oli kuitenkin ja sehän on pääasia! Ensimmäisiä kysymyksiä kotiin päin lähtiessä oli lähes yhteen ääneen lausuttu "koska mennään uudestaan?", joten eiköhän tässä vielä jossain päin käydä vähän hyppelemässä!

Kun unohtaa vaikka ei haluaisi

Olen miettinyt viime kuukausien aikana paljon Fannya. Ajan kuluessa olen ehtinyt unohtaa monia asioita, vaikka en millään haluaisi. Aloin yhtenä päivänä miettimään millaista Fannylla oli ratsastaa ja oikein hätkähdin, kun tajusin etten enää muista. Olen istunut Fannyn selässä viimeksi 29. maaliskuuta 2014, siitä on nyt vähän yli vuosi ja neljä kuukautta. Tuo aika tuntuu samalla sekä pitkältä, että lyhyeltä.

Viimeistä kertaa selässä 29.3.2014

14.3.2014

Asioiden unohtaminen on merkillistä ja samalla surullista. Koin Fannyn selässä elämäni parhaita hetkiä, hetkiä ja fiiliksiä, joiden kaltaisia en koskaan ollut aiemmin tuntenut ja nyt ne kaikki olivat kadonneet mieleni syövereihin. Miksi myös ne kaikki parhaat asiat unohtuvat, vaikka ne mieluiten pitäisi kirkkaana mielessään? Onneksi on tämä blogi. Tuona hetkenä olin jälleen kerran niin onnellinen siitä, että aloitin bloggaamisen päivänä, jolloin Fanny saapui takaisin kotiin. Alkuaikoina kirjoittelin todella aktiivisesti ja miten kiitollinen siitä nyt olenkaan. Sieltä ne kaikki ihanat muistot jälleen muistuivat mieleeni; ensimmäinen ratsastus, onnistuneet valmennukset, vauhdikkaat maastoreissut ja vielä vauhdikkaammat irtojuoksutukset, kisareissut ja kaikki se muu. Tekstejä lukiessani sain kokea uudelleen pieniä paloja noista hetkistä. Muistin taas selvemmin millainen Fanny oli. Pääsin ihastelemaan kehitystä, joka ponissa tapahtui tuon kahdeksan kuukauden aikana ennen onnettomuutta.

Ensimmäistä kertaa bankettia

Minun rakas keltainen aarteeni. Kuinka helppoja asiat sen kanssa olivatkaan. Tokikaan jokainen päivä ei ollut pelkkää auringon paistetta ja ruusuilla tanssimista (varsinkaan kiimassa ;)), mutta pääpiirteittäin ratsastukset sujuivat hyvin ja blogitekstit täyttyivät Fannyn ylistämisestä. F oli oikea kaikki käy-poni ja sen työmotivaatio oli jotain täysin käsittämätöntä, mitä tahansa keksin pyytääkin se yritti kaiken taitonsa mukaan vastata pyyntööni. Tämä ominaisuus kun löytyisi jokaiselta hevoselta.

Ensimmäisiä hyppykertoja

Kuukaudet ovat kuluneet ja pahin suru on väistynyt, mutta ikävä on läsnä joka päivä. Fanny oli minun toteutunut unelmani, se oli poni jonka kanssa tunsin pystyväni mihin vain. <3

Tällä viikolla

Maanantai-aamu aloitettiin reippailulla maneesissa. K kävi läpiratsastamassa Onnin sunnuntaina, joten pääsin niin sanotusti valmiiseen pöytään. Yksi parhaista ratsastuksista ikinä! Alla oli niin huippu hevonen etten tiennyt miten päin olisin ollut. Tarkoituksena oli mennä maapuomi-kavalettijumppaa, mutta lopulta tultiin tehtävä vain muutamaan kertaan kummastakin suunnasta ja muuten päädyin vaan fiilistelemään superisti toimivaa hevosta. 

Tiistaina suuntasin auton kohti Helsinkiä ja pääsin parin päivän ajaksi nauttimaan ihanasta mökkielämästä. 

Onni liikkui ti vararatsastajansa toimesta ja keskiviikkona heppanen vietti vapaapäivää.

Torstaina kiipesin pitkästä aikaa vanhan tutun kirjavan kyytiin, kyseessä oli tietysti kukas muukaan kuin Leevi. Ponin kanssa oli ohjelmassa vähän pomppuja ja ai kamala sitä innostuksen määrää! Hauskaa oli! Jopa niin hauskaa, että Leevin omistajan kanssa päädyttiin suunnittelemaan kaikenlaista jännittävää. Tästä todennäköisesti lisää bloginkin puolella lähiaikoina. ;) 

Onnin torstain ohjelma oli dressagetreeniä maneesissa. Perushommia tehtiin ja O toimi aika kivasti.

Perjantaina Onni juoksi liinan päässä ja eilen ratsasti vararatsastaja.

Tänään suuntasimme Herra Hevosen kanssa maastoon. Sateiden ja milloin minkäkin muun syyn vuoksi maastoilutaukoa ehti tulla useampi viikko ja sen kyllä huomasi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut, kun milloin mikäkin mörkö yritti vähintään syödä kotipihasta pois joutuneen hevosraukan. Onni on maastoilutaukojen jälkeen aina vähän ylihysterisointiin taipuvainen, mutta maastoilun säännöllistyttyä tilanne onneksi tasaantuu jo parin kerran jälkeen. Leppoisasta sunnuntaimaastosta en ehkä tälläkään kertaa siis lähtisi puhumaan, mutta eipähän ainakaan puuttunut jännitystä elämästä tältäkään päivältä. ;)

It's not how many times you fall, it's how many times you get back up

Tiedättekö, mulla oli aika tosi vaikea kevät ja alkukesä. Kuten olette jo aiemmin saaneet blogista lukea eivät asiat elämässäni yleensä suju kuten elokuvissa ja vastoinkäymisiä on riittänyt. Keväämällä kirjoittelin tänne terveysongelmistani ja vaikeuksista Onnin kanssa, mutta niiden lisäksi tapahtui jotain, joka heitti kaiken ylösalaisin. Koko elämä meni uusiksi. Jaksamistani koeteltiin rankalla kädellä ja näihin muutoksiin sopeutuminen otti oman aikansa.

Kun elämä potkii kunnolla päähän sitä oikeasti vasta tajuaa niiden hyvien asioiden arvon mitä sulla on. Mulla on ympärilläni ihan mielettömiä tyyppejä, ystäviä ja sukulaisia, joita ilman tuskin olisin selvinnyt edellisistä muutamista kuukausista hengissä tai ainakaan ihan selväjärkisenä. Ja entäs sitten Onni? Vaikka sen kanssa on ollut ja on edelleen omat ongelmansa, niin tuo hevonen on mulle jotain niin sanoinkuvaamattoman tärkeää, ettei sitä oikein pysty itsekään käsittämään. Onni on ollut ihan uskomaton voimavara kaikkien koettelemusten keskellä. 

Tämä kevät oli hyvin erilainen kuin mikään aikasemmista myös treenaamisen suhteen. Pahimpina aikoina päivät olivat aamusta iltaan pelkkää selviytymistä ja ajatukset olivat koko ajan muissa asioissa. Ymmärsin että nyt on pakko antaa itselleen aikaa ja treenailla Onninkin kanssa vaan ihan fiiliksen mukaan. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä etteikö töitä olisi tehty, mutta jätin suosiolla kaikki tavoitteet tälle kaudelle asettamatta. Kisataan jos kisataan ja ei kisata jos siltä tuntuu. 

Valmennuksissa ollaan käyty säännöllisen epäsäännöllisesti ja O on toiminut aika kivasti. Viimeisimmällä tunnilla Onni oli niin järjettömän mahtava ratsastaa, ettei se ole vielä koskaan ollut yhtä hyvä. Myöskin estevalmennuksessa pääsimme pyörähtämään lähes vuoden tauon jälkeen ja tarkoituksena olisi yrittää jatkaa mahdollisimman säännöllistä valmentautumista myös sillä saralla. Muutoin treenit on pyritty pitämään mahdollisimman vaihtelevina ja viikko-ohjelmaan on kuulunut lisäksi maastoilua, puomihommia ja juoksuttelua niin liinassa kuin vapaanakin.

Tässäpä olisi vähän kuulumisia viimeisten kuukausien ajalta. Mietin pitkään julkaisenko tätä tekstiä ollenkaan, koska nyt mentiin jo aika henkilökohtaisiin asioihin ja ajatuksiin, mutta tässä tämä nyt on. Jos joku on miettinyt, että mihin oikein katosin ja miksi blogi hiljeni, niin tässä syy. On ollut vaikeaa, on ollut tosi tosi vaikeaa. Mutta tiedättekö mitä? Nyt kaikki on taas hyvin. Kohtasin tähän astisen elämäni suurimman vastoinkäymisen ja selvisin siitä. Tällä hetkellä oon tässä vahvempana kuin vielä koskaan ja elämä jatkuu. Ja elämä jos mikä on aika huikean mahtava juttu. 

Kivaa viikonloppua juuri sinulle siellä! :)   

Vuosi yhteisiä seikkailuja takana

Tasan vuosi sitten elettiin jännittäviä aikoja. Reilu viikon odottelun jälkeen oli vihdoin koittanut se päivä, jolloin suunnattaisiin Onnin kanssa klinikalle ostotarkastukseen. Muistan hyvin kuinka sekalaisissa fiiliksissä tuo aamu silloin meni, pyörin päättömästi paikasta toiseen ja jännitin niin kovasti etten meinannut housuissani pysyä. Päässä pyöri monia ajatuksia, mutta suurimpana pelkona oli tietenkin se, jos Onnista löytyisi jokin sellainen vika, että kaupat jäisivät tekemättä.

Minuutit matelivat eteenpäin, kunnes vihdoin saatiin suunnata auto kohti Kirkkonummea Onnia hakemaan. Kirkkonummelta ajeltiin Vermoon klinikalle ja sieltä sitten olikin kaikeksi onneksi kotiin tuomisina tuo mahtava hevonen.

Vuoteen on mahtunut paljon niin hyvässä kuin pahassakin. On koettu huikeita onnistumisia ja välillä taas revitty hiuksia päästä kaiken tuntuessa toivottomalta. Päivääkään en kuitenkaan vaihtaisi pois.

Tänään Onnin tarhaa kohti kävellessäni kuulin saman tutun hirnahduksen kuin kaikkina muinakin päivinä ja ajattelin jälleen kuinka etuoikeutettu ja onnekas olen, kun olen saanut elämääni tuon maailman parhaan hevosen, hevosen jota en vaihtaisi edes miljoonaan.

Vuosi yhteistä matkaa takana, edessä toivottavasti vielä ainakin 20 lisää. <3

Varma kesän tulon merkki

Viime viikkojen aikana kevät on vihdoin saapunut oikein toden teolla ja toukokuun vedellessä pikkuhiljaa viimeisiään voidaan kohta kai jo puhua kesästä. Ihana joka paikan vallannut vihreys on saanut kauraturvan jos toisenkin hullaantumaan, eikä Onnikaan ole välttynyt tältä huumalta. 

Mitäkö tästä huumasta sitten meidän kohdallamme on seurannut? 

No, kaunis uusi kesäkampaus ainakin...

Allekirjoittanut ei ole tästä uudesta tyylistä niin kovin innoissaan, mutta Herra Hevonen ilmeisesti tykästyi uuteen lookiinsa siinä määrin, että kaljua aluetta on laajennettu näiden kuvien oton jälkeen entisestään. 

Onni on kehittänyt oikeaa taidetta tuosta putkiaitojen alta syömisestä ja eräs tallikaveri oli saanut pari päivää sitten ruunan touhuja myös videolle. Siellä se pölvästi kurkotteli polvillaan aitojen ali säkää myöten aidan väärällä puolella ja nautiskeli vihreästä herkustaan. 

No, ei kai auta kuin lohduttautua ajatuksella, että kyllä se tukka sitten talvella takaisin kasvaa. 

Kesä on kuitenkin vain kerran vuodessa. ;)