Afkefane

Muistan kun näin ensimmäistä kertaa friisiläisen, olin silloin ehkä 12-vuotias ja tuo äärettömän kaunis musta hevonen lumosi minut täysin. En ollut eläessäni nähnyt niin lempeitä ja kauniita silmiä ja se keveys, jolla hevonen liikkui oli jotain käsittämätöntä. Tuolloin ajattelin, että vielä jonakin päivänä tahdon itsekin päästä ratsastamaan friisiläisellä, kokea miltä tuntuu ratsastaa tuollaista satumaisen upeaa hevosta. Vuosien saatossa olen törmännyt jokuseen rodun edustajaan, mutta lähemmin en ole vielä koskaan päässyt tekemään tuttavuutta, en ennen tätä päivää.

Heppailukuume on viime aikoina ollut aikamoinen, eikä juuri alkanut loma ole ainakaan varsinaisesti helpottanut asiaa. Tähän pulmaan oli kuitenkin apu lähellä ja pikaisen viestien vaihdon jälkeen suuntasinkin tänään heti aamusta Iinan kanssa ratsastamaan pitkästä aikaa tuttuni myyntihevosia. Viestitellessä en sen kummemmin kysellyt minkälaisia hevosia tällä hetkellä olisi tarjolla, joten paikan päälle päästyäni ja ensimmäisen ratsun kuultuani en meinannut uskoa korviani. Friisiläinen, ei voi olla todellista. Vihdoin haaveestani tulisi totta.

Tarhassa vastassa oli järjettömän kaunis tamma Afkefane, joka osoittautui kaiken päälle vielä todella ystävälliseksikin. Olin täysin rakastunut jo ennen kuin olin päässyt edes selkään asti. Afkefane on 8-vuotias tamma, joka on ollut vanhemmalla pariskunnalla koko ikänsä ja sitä on alettu ratsastaa vasta ihan hetki sitten. Olin neljäs ihminen sen selässä, enkä olisi jännitykseltäni ja innostukseltani malttanut pysyä oikein edes housuissani.

Taluttelin alkuun tammaa pitkin kenttää hetken aikaa ja jo sinä aikana se ehti osoittaa viisautensa ja mahtavan luonteensa, iso rekka toi hiekkalasteja kaataen ne aivan kentän lähistölle, mutta Afke ei lotkauttanut kyseiselle toiminnalle edes korvaansa, vaan jatkoi kuin mitään ei olisi edes tapahtunut.

Selkään kiivettyäni tutkailin hetken käynnissä miltä tamma tuntuu ja totesin sen olevan mukavan pehmeä ja kevyt suustaan. Pohkeeseen Afke reagoi pienellä viiveellä, mutta selkeästi kuitenkin ymmärsi sen tarkoituksen. Ääniavut tammalla oli hyvin hallussa. Suoraan kulkeminen oli vielä hyvin vaikeaa ja ravissa homma vaikeutui entisestään. Tein töitä ravissa pienissä pätkissä ja vähitellen homma alkoi sujua paremmin ja paremmin. Lopuksi saatiin aikaiseksi jo oikeinkin kelvollisia ja suoria pätkiä. Myös laukkaa otettiin muutamat nostot kumpaankin suuntaan ja voi luoja millaista laukkaa sieltä oikein tulikaan! Wow, ei sitä voi oikein paremmin kuvailla.

Ratsastuksen jälkeen olin aivan myyty. Mikä mahtava hevonen. Mikä mahtava työmotivaatio ja miellyttämisen halu. Tamma ei aina ymmärtänyt mitä siltä halusin, mutta yritti koko ajan parhaansa. Tästä hevosesta tulee vielä niin hieno ja kiva!

Tässä olisi nyt todellinen helmi tarjolla jollekin onnekkaalle edulliseen hintaan. Täällä jäädään jatkamaan haaveilua ja odottelemaan lottovoittoa, ehkä vielä jonakin päivänä... ;)

Vihruilemassa

Viime  viikon tiistaina pääsin toista kertaa moikkaamaan Anua sekä hänen suomenhevostammojaan Vihrua ja Elviiraa, joista kirjoittelinkin blogissa jokunen viikko sitten. Sanoin jo ensimmäisellä kerralla kyläillessäni, että olen käytettävissä mihin tahansa apua vain tarvitsee ja tällä kertaa hommiin pääsikin Vihrun lisäksi myös Elviira. Lapsihevosella oli ohjelmassa sen ensimmäinen ohjasajokerta ja voi kuinka viisas tuo pieni hevonen olikaan! Se meni lähes kuin vanha tekijä ja yllätti iloisesti niin tämän avustajan kuin omistajansakin. Elkku ei ollut moksiskaan ajo-ohjista tai muutenkaan mistään takanaan tapahtuvasta toiminnasta ja pysähdykset sekä liikkeelle lähdöt sujuivat lähes poikkeuksetta ohjien päässä olevan Anun toimesta. Aika käsittämättömän fiksu lapsi! Treenihetki pidettiin luonnollisesti lyhyenä ja hetken kuluttua reipas Elkku pääsikin takaisin laitumelle, josta mukaan vuorostaan lähti Vihru.

Kuntoonlaiton jälkeen suuntasimme kentälle ja alkukäyntien ajan höpötettyämme aloin verkkailemaan Vihrua ja tunnustelin miltä heppanen tällä kertaa tuntuu. Uutta hevosta ratsastaessa toinen kerta on jo huomattavasti ensimmäistä kertaa helpompi ja nyt oli alusta asti enemmän sellainen olo, että vähän jo ehkä tiesi paremmin mitä siellä selässä oikein pitää tehdä. Hetken ravailun jälkeen otin laukkaa ja laukassa tulikin tehtyä aika paljon töitä tällä kertaa. Totesin jo ensimmäisellä kerralla Vihrun vertyvän laukan jälkeen aika kivasti ja niin tälläkin kertaa, hevonen lyheni noin puoli metriä ja tuli muutenkin kaikin puolin mukavammaksi ratsastaa. Tehtiin nytkin vaan ihan perusjuttuja ja Vihrukainen oli jo paljon vetreämpi kuin viimeksi ratsastaessani. Kivaa oli taas ja on tuo Vihru vaan niin sellainen hyvän mielenhevonen, että ratsastuksen jälkeenkin hymyilytti vielä pitkään. Kiitos Anulle taas tuhannesti! :)

Ennen Vihrun ratsastusta ei ollut jokuseen viikkoon tullut ratsastettua ollenkaan lukuunottamatta yhtä käyntimaastoa Poppiksella ja kyllä sen vaan alkaa huomaamaan kuinka ratsastuksessa tarvittavat lihakset eivät enää meinaa toimia vanhaan malliin ja kroppa ei enää tottelekaan niin kuin ennen. Edelleen on tuumailun alla, että miten tätä harrastusta haluan jatkossa harrastaa ja tästä syystä mitään vakituisia hevoskuvioita ei ole vieläkään. Hevosen selkään kiipeän aina kun joku ihana ihminen minut omansa kyytiin päästää ja tällä mennään ainakin nyt. Pää on täynnä ajatuksia tämän aiheen suhteen, mutta luotan siihen, että tämäkin asia selkenee ajan kuluessa.

P.S. Kuka uskoisi, että Vihrulla on säkäkorkeutta vain n. 150cm? En minä ainakaan, kun kuvia katsoessa tämänkin pituinen ratsastaja näyttää joistakin kuvakulmista melkoiselta poniratsastajalta. :D

3 vuotta sitten, kun unelmat toteutuivat

Tasan kolme vuotta sitten oli vihdoin koittanut päivä, jota olin odottanut enemmän kuin mitään muuta. Päivä, jonka en olisi uskonut toteutuvan edes hurjimmissa unelmissani. Saisin takaisin jotakin maailman tärkeintä.

Tätä edeltävät tapahtumat tuntuivat suoraan kohtalon sanelemilta. Joulukuussa olin myynyt edellisen hevoseni ja päättänyt jatkaa harrastustani ilman omaa hevosta. Kukaan ei uskonut, että pysyisin kauaa hevosettomana, mutta itse olin varma päätökseni pitävyydestä. Uteluihin vastasin ettei uutta hevosta ole tulossa, koska tässä maailmassa on vain yksi hevonen jonka ostaisin, mutta se tuskin tulee koskaan olemaan myynnissä. Tuo hevonen oli vain joitain kuukausia aiemmin muuttanut uuteen kotiin ja ajattelin, ettei uusi omistaja varmasti myy sitä. Hevonen oli tietysti Fanny.

Joskus elämässä kuitenkin tapahtuu täysin ennalta arvaamattomia asioita ja joitakin kuukausia tästä eteenpäin sain sähköpostia. Fanny olisi mahdollisesti tulossa myyntiin ja tiedusteltiin olisiko minulla halua tai ylipäätään mahdollisuutta ostaa sitä takaisin. Päätöstä ei varsinaisesti tarvinnut miettiä sekuntiakaan, hyvästellessäni Fannyn vajaa neljä vuotta aiemmin päätin, että jos ikinä tässä maailmassa tulisi tilanne, että saisin ostettua sen takaisin en miettisi hetkeäkään.

Sovimme että menen katsomaan Fannya ja joitakin päiviä myöhemmin suuntasimme äidin kanssa kohti Poria. Perhoset kutittelivat mahan pohjassa ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Perille päästessä vastassa oli se sama pieni hölmöläinen kuin aina ennenkin, maailman paras poni. Rapsuteltiin, höpötettiin ja ratsastettiin. Ensimmäinen kunnon ratsastus omalla kasvatilla tuntui upealta, siitä oli tullut niin hieno. Kotiin lähtiessä sanoin miettiväni asiaa, yritin tolkuttaa itsellenikin, että mieti nyt joka suunnasta haluatko lähteä taas mukaan tähän ikuiseen huolehtimiseen ja murehtimiseen, jota hevosen omistamiseksikin kutsutaan. Ei auttanut järkeily, eikä auttanut mikään muukaan, sydän oli tehnyt päätöksen jo kauan sitten.

Kymmenen pitkää ja loputtomalta tuntuvaa päivää, niin kauan kesti, että auto saatiin jälleen suunnata kohti samaa määränpäätä. Tältä reissulta ei kuitenkaan tarvinnut palata tyhjin käsin, sillä trailerissa oli kimpale kultaa. Olin unelmoinut Fannyn takaisin saamisesta vuosia ja nyt se vihdoin tapahtui. Muistan vieläkin kuinka pitkin päivää jouduin nipistelemään itseäni, kun varmistin tapahtuiko kaikki ihan oikeasti. Tuo päivä oli yksi elämäni onnellisimmista ja sitä seuraavat kuukaudet olivat elämäni parasta aikaa. Fannyn kanssa kaikki oli erilaista, sitä on mahdotonta edes yrittää selittää.

Vaikka kuinka olisin tahtonut muuta ei meidän yhteistä tarinaamme ollut tarkoitettu kovin pitkäksi. Siitäkin huolimatta miten kaikki päättyi en ole katunut hetkeäkään sitä, että ostin Fannyn takaisin. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä jonka sain ponin kanssa viettää.

15.7.2013

Tuona samaisena päivänä kolme vuotta sitten syntyi myös tämä blogi. Blogi, jonka oli tarkoitus kertoa meidän yhteisestä matkastamme kohti ääretöntä ja sen yli. Sivukaupalla muistoja maailman rakkaimmasta ponista, en voi kuin kiittää siitä aivopierusta, jonka seurauksena päätin aloittaa kirjoittamisen.

Kolme vuotta, samaan aikaan niin pitkältä ja lyhyeltä tuntuva aika. Paljon on tapahtunut, ehkä liikaakin. Elämä on muuttunut, blogi on muuttunut. Kiitos sinulle siellä, joka olet ollut matkassa mukana, sinulle joka olet tsempannut ja myötäelänyt vastoinkäymisissä ja suruissa, sinulle jolta olen saanut vertaistukea, sinulle joka olet ilahduttanut kommenteillasi, kiitos. <3