Miltä nyt tuntuu?

Lähes kaksi viikkoa hevosettomana takana. Miltä nyt sitten tuntuu? Tämä on kysymys, johon ole saanut vastata jo useamman kerran.  

Päällimäisenä tunnen suurta helpotusta ja vapautta. Sain ensimmäisen hevoseni melko tarkalleen 13 vuotta sitten ja siitä lähtien minulla on ollut paria lyhyttä joidenkin kuukausien taukoa lukuunottamatta kokoajan vähintään yksi hevonen, joko oma tai sitten ylläpitohevonen. Hevoseni eivät ole asuneet täysihoitotalleissa vaan alkuvuosina ns. omahoitotalleissa, omassa tallissa vielä kotona asuessani ja viimeiset vuodet puolihoitotalleissa. Tämä tarkoittaa sitä, että aikaa tallilla on saanut viettää aina monta tuntia päivässä. Yhden hevosen omistajana normaali tallilla vietetty aika oli n. kolme tuntia päivässä silloin kun ratsasti, siivosi karsinan, teki ruuat ja hoisi muut normaalit päivittäiset asiat. Hevosen omistaminen on sitova ja aikaa vievä harrastus, kuten varmasti kaikki tiedämme.

Mitäs sitten tapahtuu, kun päivässä onkin yhtäkkiä tuo muutama tunti lisää aikaa, ihan tuosta vaan? Kun on monta vuotta juossut kodin, työpaikan ja tallin väliä ja yrittänyt mahduttaa mukaan vielä kaikenlaisia muitakin tarpeellisia menoja ovat viimeiset pari viikkoa tuntuneet todella rauhallisilta entiseen verrattuna. Stressitasot ovat laskeneet kohisten ja alan pikkuhiljaa päästä eroon päässä kokoajan jyskyttävästä kiireen tunnusta. Olen ehtinyt nähdä ystäviä, tehnyt pitkiä lenkkejä koiran kanssa, pystynyt panostamaan enemmän saliharrastukseeni ja aikaa on jäänyt paljon pelkälle olemiselle. Tämä on kai sitä paljon puhuttua normaalien ihmisten elämää? ;)

Lisääntyneen vapaa-ajan lisäksi olen säästynyt murehtumiselta. Ei ole tarvinnut miettiä onko Onni taas telonut itseään ja saanut vekkejä tarhariennoissa, onko tarhakaveri tai Onni itse päättänyt tuunata ulkoloimen uuteen uskoon tai onko kenkä irti. Ei tarvitse miettiä seuraavia kengityksiä, hierontoja, kiropraktikkoja ja niihin kuluvia satalappusia. Melko stressitöntä ja aika mukavaa, sanoisinko. 

Pisin aikani ilman hevosta on ollut kahdeksan kuukautta, se on aika joka Kinkun myynnistä meni siihen, kun Fanny tuli takaisin elämääni. Muistan silloinkin tämän alkuhuuman, ihanan vapauden tunteen. Muistan kuitenkin myös sen, kuinka se ei kestänyt ikuisesti. Joidenkin kuukausien kuluttua mieleeni hiipi salakavala tunne, joka kertoi, että jotain oleellista puuttui. Työnsin sinnikkäästi tuon tunteen jonnekin mieleni perimmäiseen nurkkaan, mutta sieltä se kerta toisensa jälkeen saapui muistuttelemaan olemassaolostaan. En kuunnellut sitä, minulla ei ollut aikomustakaan hankkia uutta hevosta. Olin vakaasti päättänyt jatkaa harrastustani stressittömämmällä tavalla, muiden hevosia ratsastaen. Olisin varmasti pysynyt tässä päätöksessäni vielä pidemmän aikaa, mutta kohtalo päätti toisin ja Fanny saapui takaisin elämääni. Vaikka asiat menivät lopulta niin kuin menivät en ole katunut hetkeäkään sitä, että tein ponista kaupat. Tuosta päivästä alkoi elämäni onnellisin aika, onnellisimmat kuukaudet, joita koskaan olen saanut kokea. 

Kirjoitin blogiin tuolloin kesällä 2013 ajatuksiani ajasta ilman hevosta, halutessasi pääset lukemaan kyseisen postauksen tästä. 

Voi olla, että myös tällä kertaa tuo tuttu kalvava tunne saapuu häiritsemään mieltäni tämän ensihuuman haihduttua. Olosuhteiden ja kaikkien muiden miljoonien syiden vuoksi hevosen osto ei kuitenkaan ole ajatuksissa, joten saattaa olla, että joidenkin kuukausien kuluttua testataan toden teolla ihmisluonteen kestävyyttä.  

Words will never be enough to thank you for everything

Niin siinä sitten kävi, että Onni siirtyi eilen uudelle omistajalle. Myynnin suhteen kaikki kävi niin totaalisen parhaalla mahdollisella tavalla, ettei paremmin olisi voinut käydä, Onnin vuokraaja päätti nimittäin ostaa sen. Näin ollen O saa jatkaa elämäänsä tutun ihmisen kanssa ja kaiken lisäksi vielä omalla kotitallillaan, joten muutokset sen elämän suhteen pysyvät melko pieninä. Voisiko sitä enempää edes toivoa?

Itselleni tämä koko myymisprosessi ei luonnollisestikaan ollut mikään helppo juttu ja tunteet ehtivät vaihdella laidasta laitaan. Vielä myynti-ilmoituksen julkaistuani pohdin pohtimistani teinkö sittenkään oikean ratkaisun ja olin monta kertaa päivässä poistamassa jo koko ilmoituksen. Ahdisti, kun ihmiset olivat kiinnostuneita Onnista ja laittelivat viestiä. Ahdisti, kun mietin miten voisin olla varma, että O pääsisi parhaaseen mahdolliseen kotiin, eikä minun tarvitsisi murehtia onko sillä kaikki hyvin. Välillä ahdisti niin, ettei edes työn teosta tuntunut tulevan mitään ja pari yötä meni sängyssä pyöriessä. Tiesin kuitenkin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja myynnin suhteen. 

Kaikki muuttui jokunen päivä ilmoituksen julkaisun jälkeen, kun Onnin vuokraaja laittoi yllättäen viestiä, että hän yrittää järjestellä asiansa niin, että pystyisi ostamaan O:n itselleen. Olin kuin puulla päähän lyöty ja mietin voiko näin hyvä tuuri osua edes kohdalle. Asiat lähtivät rullaamaan eteenpäin ja eilen eläinlääkärin käytyä tekemässä ostotarkastuksen vaihtoi heppanen sitten omistajaa. 

Tällä hetkellä olo on hieman haikea, mutta olen niin onnellinen, että Onni pääsi parhaaseen mahdolliseen kotiin. Sen suhteen ei tarvitse murehtia, joten saan nukkua yöni rauhassa. Parasta tässä on se, että ikävän yltyessä liian suureksi pystyn hurauttamaan reilussa viidessä minuutissa moikkaamaan tuota pientä höpsöä. 

Mites sitten tästä eteenpäin? Miettiikö joku siellä mahdollisesti miten harrastukseni jatkuu, vai jatkuuko se? Mietiskeleekö joku mikä tämän blogin kohtalo on? 

Harrastus varmasti jatkuu tavalla tai toisella. Kun on elänyt ja hengittänyt tätä hevosarkea suurimman osan elämästään ei tätä niin vaan lopeteta. Omasta hevosesta luopumisen myötä tapa harrastaa muuttuu luonnollisesti todella paljon, mutta aika saa näyttää millä tavalla hevoshommat osaltani jatkuvat. Nyt aion kuitenkin hetken hengähtää, totutella tähän uudenlaiseen arkeeni ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 

Niin ja mites sitten tämä blogi? Blogi jatkaa päivittymistään silloin kun halu kirjoittaa iskee, joten blogi ei ole menossa minnekään. Aiheista en sen tarkemmin osaa sanoa, mutta todennäköisesti luvassa on tuttuun tapaan edelleen pohdiskelevampia postauksia milloin mistäkin, postauksia meidän muista otuksista ja talliprojektin suhteenkin yritän jotain kirjoitella aina, kun edistystä sen suhteen tapahtuu. Mielessä on paljon ajatuksia yhdestä jos toisestakin asiasta ja Onni, kuten myös Fanny pysyvät edelleen mukana blogin teksteissä.