torstai 26. toukokuuta 2016

Hei mä ratsastan taas!

Voin kertoa, että täällä on tällä hetkellä yksi hyvin onnellinen heppatyttö. Viime viikon lopulla pääsin kuin pääsinkin vihdoin taas ratsastamaan ja vielä oikein kolme kertaa, ihan huippua! Alkuviikko meni ihan täpinöissä, sillä ratsastukset oli sovittu perjantaille ja sunnuntaille. Oli ihan sellainen innokas heppatyttö
10 v-olo, kun en melkein olisi malttanut housuissani pysyä näitä ratsastuksia odotellessani.
Täytyy kyllä todeta, että muutaman kuukauden tauko teki enemmän kuin hyvää.

Perjantain ratsuista en ala sen kummemmin tarinoimaan, kun näiltä ratsastuksilta ei löydy mitään materiaalia, mutta sen verran sanottakoon, että ratsuina oli niin uutta tuttavuutta, kuin jo hyvinkin tuttua ja turvallista kirjavaa ponin palleroa.

Sunnuntaina koitti kuitenkin vierailu, joka oli se kaikista odotetuin. Viime postauksessa kerroin kaipailevani hevosen selkään ja ihana Anu laittoikin sitten kommenttia, että hänen Vihrullaan saisi tulla ratsastamaan. Anun kanssa olemme lukeneet toistemme blogeja muistaakseni aikalailla siitä asti, kun aloin bloggaamaan ja kisoissakin olemme pariin kertaan törmänneet joitakin vuosia sitten. Nyt päästiin kuitenkin toteuttamaan ensimmäinen tällainen kunnon vierailu, josta olin enemmän kuin innoissani. Intoa lisäsi entisestäänkin vielä se, että pääsin näkemään Vihrun viime kesäisen varsan Elviiran, jonka elämää olen saanut seurata sen ensimetreiltä asti Anun blogin kautta.


Tallille saapuessani Anu oli Elviiran kanssa pihalla vastassa ja ensitöikseni kummastelinkin sitä kuinka isoksi Elkku oli jo kasvanut. On se hassua miten nopeasti aika kuluu, vastahan sitä juuri blogissa jännättiin ja odotettiin varsaa syntyväksi... Siinä hetken höpötettyämme käytiin viemässä Elviira laitumelle ja otettiin Vihru vuorostaan mukaamme.

Kuntoonlaiton jälkeen suuntasimme kentälle ja totesinkin siinä Anulle, että eipä ole tullut suomenhevosen selässä istuttua aikoihin. Edellinen kerta oli suunnilleen kolme vuotta sitten, kun ratsastelin jokusen kerran Leevin omistajan silloista suokkinuorukaista, joka oli vasta ratsun uransa alussa. Aika vähän on tullut suokeilla ihan ylipäätäänkin ratsastettua, mutta jotenkin niissä on aina ollut se oma viehätyksensä.



Myös Vihru osoittautui oikeinkin mukavaksi tuttavuudeksi ja tykkäsin siitä kyllä tosi kovasti. Alkuun meno oli vähän jäykähköä, mutta laukan jälkeen heppanen alkoi vertyä ja ryhtiäkin löytyä kivasti. Ravissa tuli tosi kivan tuntuista pätkää ja laukkakin lähti pyörimään ihan erilailla. Vihru oli mukavan kevyt ratsastaa ja erityiskiitosta täytyy antaa kyllä sen työmotivaatiosta ja mutkattomasta luonteesta. Onnin jälkeen osaa kyllä arvostaa sitä, ettei koko ajan tarvitse miettiä mitä mörköjä hevonen näkee seuraavaksi ja mihin ilmansuuntaan se pompahtaa. Mitään kummoisempia sirkustemppuja ei tehty, ihan perushommia vaan, mutta ai että kun oli kivaa. Aivan ihana tamma-mamma!



Elviira päiväunilla
Oli kyllä oikein mukava reissu ja muutama tunti hujahti todella äkkiä. Juttua riitti ja sääkin oli mitä parhain. Anulle iso kiitos kun sain käydä vierailulla, toivottavasti kerta ei jäänyt viimeiseksi! :)

lauantai 14. toukokuuta 2016

Kun iso osa susta puuttuu

Edellisessä postauksessa sanoin kertovani myöhemmin ajatuksiani koskien harrastukseni jatkoa ja nyt olisi aika avata vähän sitä, että mitä kaikkea tuolla pään sisällä on oikein liikkunut viimeisten kuukausien aikana tätä asiaa koskien.

Kuten tuli aiemmin todettua päätin Onnin myytyäni, etten hetkeen uhraa ajatustakaan sille, että miten tästä eteenpäin hevostelun suhteen. Vaikka asiaa ei ollut tarkoitus pohtia, niin kyllähän se silti mielessä pyöri, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Se mitä olen ymmärtänyt on, että tein päätöksen Onnin myymisestä turhan myöhään. Olin hakannut päätäni seinään jo aivan liian kauan, menettänyt motivaationi eikä ratsastaminen ollut sitä innostavaa, inspiroivaa ja mukavaa harrastamista mitä sen pitäisi olla. Kivasta harrastuksesta oli tullut kaikkea muuta kuin kivaa. Tästä johtuen olin Onnista luovuttuani väsynyt ja kyllästynyt koko touhuun. Ei tehnyt tippaakaan mieli hevosen selkään. Ajattelin jopa, että lopettaisin ratsastuksen kokonaan. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun harkitsin tätä vaihtoehtoa. Tiesin kuitenkin etten voisi olla kokonaan ilman hevosia, joten ajattelin roolini olevan jatkossa lähinnä ehkä kisakuski ja muu yleinen avustaja Iinan hevoshommissa. Kisoja voisi välillä käydä katsomassa ja rapsuttelemassa tuttujen hevosia ja siinä se.

Pyh ja pah. Ensimmäiset viikot menivätkin aikalailla noissa ajatuksissa ja keskityin vaan nauttimaan kaikesta muusta, mutta pikkuhiljaa mieleen pyrki enemmän ja enemmän viesti siitä, että jotain tärkeää puuttuu. Tuota oloa on vaikea selittää, mutta sen tietynlaisen tyhjiön vain tuntee jossain sisällään hyvin selvästi.


Sitten tuli vielä tuo ihana lämpö, josta pääsimme hetken aikaa nauttimaan. Facebook täyttyi heppatuttujen kesäisistä kuvista hevosineen, treenejä auringossa, kisoja, syöttelyä ja milloin mitäkin. Tuli niin ikävä tuota kaikkea, että tuntui jo ihan fyysisestikin pahalta. Ihmismieli on hullu ja hevoshullu on vielä astetta hullumpi, niin tässä on saanut käydä aikamoista taistelua mielessään. Olen naurattanut äitiä ja kaikkia muitakin perheenjäseniä esittelemällä milloin mitäkin ihania myynnissä olevia SHETLANNINPONEJA. Jep, niitäpä juurikin, koska "kyllähän sellainen pieni poni helposti menisi tuolla pihatossa noiden muiden kanssa, eikä tulisi edes kovin kalliiksi. Eikä sen treenaamisesta ja liikutuksesta tarvitsisi ottaa stressiä..." Kuten todettua, ihmismieli on hullu. Vielä olen kuitenkin pystynyt malttamaan mieleni. ;)


Palatakseni kuitenkin takaisin todellisuuteen en voi väittää ettenkö haluaisi omistaa hevosta. Onnin myymistä en kadu edelleenkään, sillä se ei ollut minulle sopiva hevonen. Tiedän kuitenkin kuinka paljon tämä harrastus antaa silloin, kun sulla on täysin itsellesi sopiva hevonen. Tiedän millaista on kokea niitä mahtavia onnistumisen fiiliksiä, joita sä et vaan saa mistään muualta. Tiedän millaista on, kun sydän pakahtuu onnesta ja rakkaudesta joka kerta kun sä menet tallille ja näet sen tietyn hevosen. Tiedän millaista on, kun sä et malttaisi lopettaa ratsastusta ollenkaan tai et jaksaisi odottaa, että pääset taas selkään. Olen kokenut tuon kaiken ja sitä mulla on kova ikävä.

Fakta kuitenkin on se, että tällä hetkellä mulla ei ole mahdollisuutta omaan hevoseen. Suurin syy on se ettei mun kaupan kassatädin palkallani ole mahdollista pitää hevosta ja päästä harrastamaan siinä määrin kuin tahtoisin. Ratsastuksen suhteen olen aina halunnut kehittyä niin hyväksi kuin mahdollista, valmentautua ja päästä kisaamaan. Kuten jokainen tietää ei se todellakaan ole ilmaista. Valmennustunti maksaa useita kymppejä ja jo yksi kisareissu tulee bensoineen, lähtömaksuineen ja muine kuluineen maksamaan helposti lähemmäs satasen.


Onnin myymiseen asti kituuttelin pienellä palkallani, mutta lopulta oli pakko myöntää, ettei siinä ollut enää mitään järkeä. Pystyin valmentautumaan harvemmin ja harvemmin ja kisat sai unohtaa kokonaan. Stressasin itseni kipeäksi. Hevosesta oli pakko luopua, itseni takia. Tässä elämäntilanteessa en enää lähtisi uudestaan tuohon samaan. Jotta pystyisin joskus taas omistamaan hevosen vaatisi se sitä, että tienaisin paljon enemmän kuin nyt. En kuitenkaan edelleenkään ole keksinyt mikä se mun juttuni olisi, joten muutoksia asian suhteen ei lähivuosina varmaankaan ole tiedossa. Tämän lisäksi tiedän nyt myös omat rajani, joten jos vielä hankkisin hevosen tarkoittaisi se sitä, että paljon muuta täytyisi karsia pois, muun muassa muut harrastukseni etten taas väsyttäisi itseäni stressaamalla siitä etten ehdi tehdä kaikkea. Toivon kuitenkin, että vielä jonakin päivänä tilanne olisi sellainen, että pystyisin jälleen hankkimaan hevosen.


Mites sitten nyt tämän harrastuksen kanssa? Tällä hetkellä mun tekee vaan ihan tosi kovasti mieli ratsastaa. Jotenkin on nyt sellainen olo, että olisi kiva päästä kokeilemaan mahdollisimman erilaisia hevosia. Eli jos joku siellä ruudun toisella puolella sattuu tarvitsemaan ratsastusapua ihan vaikka vain yhtenä päivänä, uskaltaisi päästää mut hevosensa selkään ja asuu vielä suhteellisen lähellä Riihimäkeä, niin viestiä saa laittaa tulemaan. Pidempikään matka ei toki ole mikään este. Näin parin ratsastamattoman kuukauden jälkeen en voi luvata pysyväni kyydissä tai osaavani tehdä siellä oikein mitään muutakaan järkevää, mutta parhaani varmasti yritän. ;)

Näin lopuksi täytyy vielä sanoa, että omien mielenliikkeiden seuraaminen tämän hevostelun jatkamisen suhteen on ollut kyllä hyvin mielenkiintoista. Olen aina tiennyt olevani luonteeltani aikamoinen tuuliviiri, mutta nyt nämä hetkessä muuttuvat ajatukset ovat yllättäneet jopa itseni. Ei tässä kai voi muuta todeta kuin että kerran heppatyttö, aina heppatyttö.

Kivaa viikonloppua! :)  

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Vähän poneilua ja vähän enemmän kaikkea muuta

Blogissa on viime aikoina ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla, joten lienee paikallaan päivittää vähän kuulumisia tähän väliin. 

Huh, kylläpä aika kuluu käsittämättömän nopeasti, hetki sitten tuli kuluneeksi jo yli kaksi kuukautta Onnin myymisestä. Tuona aikana on tapahtunut yhtä sun toista ja pää on niin täynnä ajatuksia ja asiaa etten oikein edes tiedä mistä aloittaisin. Kirjoitustauko ei myöskään varsinaisesti helpota asiaa, mutta katsotaan josko tästä jokusen järkevänkin kuuloisen rivin saisi aikaiseksi.

Laittaessani Onnin myyntiin mietin todella paljon sitä, että teenkö varmasti oikean ratkaisun. Mietin satoja kertoja tulenko katumaan tuosta mahtavasta hevosesta luopumista. Nyt kun aikaa on kulunut en voi kuin todeta, että päätös ei olisi voinut olla oikeampi. Se oli oikea hevosen kannalta, mutta ennen kaikkea itseni kannalta.

Vasta nyt hevosetonta arkea vietettyäni olen tajunnut kuinka loppuun olin itseni ajanut. Liikaa tehtävää ja liian vähän aikaa. Vuosien paikasta toiseen juokseminen, huoli ja stressaaminen. Parin vuoden sisällä pahimpia menetyksiä ja vastoinkäymisiä, joita olen koskaan joutunut kokemaan. Voin kertoa että siinä on ollut ehkä vähän liikaa kestettävää pienelle ihmiselle, vaikken sitä itsekään ole tajunnut tai ainakaan suostunut myöntämään. Näin jälkeenpäin ajateltuna ei ole ollenkaan ihme, että lopulta voimat loppuivat ja terveyskin alkoi pettää.


Myynnin jälkeen olen käynyt tallilla tasan kerran ja se oli silloin kun kävin siivoamassa kaappini ja hakemassa tavarani pois. Olin ollut tallilta vasta viikon pois, mutta silti kaikki tuntui erilaiselta. Kurkkasin ovelta tyhjillään olevaan maneesiin ja tajusin, etten voisikaan noin vaan laittaa hevosta kuntoon ja lähteä ratsastamaan. Muistan tuon saman ajatuksen siltä ajalta, kun olin juuri myynyt Kinkun. Kentällä koiraa juoksuttaessani ihastelin keväisen auringon osittain sulattamaa kenttää ja tajusin, että siinäkään en enää pääsisi ratsastamaan. Kun olin saanut omaisuuteni tungettua autoon menin vielä moikkaamaan Onnia. Kävelin tarhalle, pujahdin portin alta ja odotin kunnes O tuli luokseni. Rapsutin ruunaa ja höpötin sille jotain yhtä turhaa kuin yleensäkin ja samassa mieleeni nousi kysymys, että voinkohan edes tehdä näin, ei tämä ole enää minun hevoseni. Hölmöjä ajatuksia.

Kun kaupat Onnista oli tehty päätin etten hetkeen uhraa ajatustakaan sille miten harrastukseni tulee jatkumaan. Tiesin että olen totaalisen tauon tarpeessa, mutta tauon laatu ja pituus oli yhtä suurta kysymysmerkkiä. Tuon tavaroiden hakemisen jälkeen meni muutama viikko kokonaan ilman hevosia, kunnes yhtenä päivänä se iski. Hevosikävä. Ajoin meille maalle ja hätistelin Iinan  kanssani siivoamaan pihattoa. Oikein nauratti kuinka iloiseksi sitä tuli ihan vain siitä, että pääsi lappamaan sitä itseään ja nuuskuttelemaan poneja. Pari päivää tästä käväisin myös Poppiksen selässä ensimmäistä kertaa sen meillä olo aikana. P:llä ratsastus on ollut suunnitelmissa jo kauan ja vihdoin ja viimein se saatiin toteutettua. Pelto oli edeltävien päivien sateista johtuen aika märkä eikä siinä voinut kävelyn lisäksi ottaa kuin pieniä pätkiä ravia, mutta pääsipä edes vähän ratsastamaan.


Tuota P:n kanssa hölkkäilyä lukuunottamatta muuten en olekaan sitten hevosen selässä käynyt. Into ratsastamaan alkaa olla jo melko kova ja pikkuhiljaa tarvitsisi varmaan alkaa tekemään jotain asian eteen. Olen vähän tässä pohdiskellut miten harrastukseni mahdollisesti tästä jatkuu, mutta siitä en ala tässä sen enempiä jaarittelemaan, vaan säästän ne pohdinnat omaan postaukseensa.

Tämän sekavaakin sekavamman postauksen jälkeen taidan vain tyytyä toteamaan, että tänne kuuluu oikein hyvää. Edelleen eletään entistä huolettomampaa arkea ja nautitaan elämästä. Olen keskittynyt täysillä itseeni ja tehnyt kaikkia kivoja juttuja. Viime viikot ovat sisältäneet paljon aikaa ystävien kanssa, uusiin mahtaviin ihmisiin tutustumista, paljuilua, vuoden ensimmäiset beachin peluut, treenejä, aurinkoa ja kaikkea muutakin ihanaa. Voisko aina olla kesä ja lämmintä?

Palaan asiaan myöhemmin toivottavasti vähän enemmän ajatusta sisältävän tekstin muodossa, tämä oli nyt ehkä enemmänkin tällainen puskista huutelu, että kyllä täällä vielä elossa ollaan.

Oikein ihanaa kesän alkua jokaiselle teistä! <3